Rantatien eteläiseltä portilta Raaheen: Yppärin, Pyhäjoen ja Piehingin kestikievarit 1700–1800-luvuilla

Kun tarkastelimme aiemmin Pyhäjoen kirkonkylän vuoden 1845 karttaa, piirtyi esiin ainutlaatuinen kahden kievarin järjestelmä: etelästä saapuvia matkalaisia palvellut Luodon kestikievari (Luoto Gestgifveri) sekä joen pohjoispuolella, kirkon tuntumassa toiminut pitäjänkestikievari Vuotila (Wuotila Sockne Gestgifveri).

Mutta kuinka matkanteko sujui ennen kuin kulkija edes saavutti Pyhäjoen kirkonkylän tai Isosillan?

Pohjanmaan historiallisella Rantatiellä matka Kalajoen Pohjankylän kievareista – kuten vanhasta Ventelän tai Heusalan kestikievarista – Pyhäjoen keskustaan oli lähes kolme vanhaa peninkulmaa (noin 28–30 kilometriä). Hevosvetoiselle hollikyydille ja raskaasti kuormatuille matkaajille taival oli liian pitkä yhdellä rupeamalla taitettavaksi, sillä kievariasetus edellytti hevosvaihtoa enintään kahden peninkulman välein.

Tarvittiin strateginen välietappi pitäjän etelälaidalle, ja tämä rooli lankesi Yppärin kylälle. Kun Yppäri asetettiin välietapiksi, matka jakautui ihanteellisesti: Kalajoen Pohjankylästä Yppäriin ajettiin vajaat kaksi peninkulmaa (noin 18–20 km), ja Yppäristä Pyhäjoen Luodon ja Vuotilan kievareihin jäi vajaan peninkulman (noin 9–10 km) loppumatka.

Pohjois-Pohjanmaan rakennetun kulttuuriympäristön inventointitiedot paljastavat, että kyytijärjestelyissä on ollut aikojen saatossa elämää. Noin 8–9 kilometriä Yppäristä etelään sijaitsevassa Vasankarissa tiedetään aikanaan toimineen myös kestikievari vanhan Rantatien varrella, Puskalan ja Vasankarin vanhojen kantatalojen tuntumassa, missä maantie kulki suoraan suljetun pihapiirin läpi. Tämä viittaa joko varhaisempaan 1700-luvun etappijärjestelyyn tai kausiluonteiseen apukievariin. Vuoden 1845 tilanteessa Pyhäjoen eteläinen portti ja varsinainen hevosvaihtopaikka ennen Kalajoen keskustaa oli kuitenkin vakiintunut nimenomaan Yppäriin.

Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto (kokoelma) Tiedosto 1081320 Avaa kartta TÄSTÄ.

Vuoden 1845 kartta avaa Yppärin kylämaiseman

Vuoden 1845 pitäjänkartan Yppäriä koskeva lehti on upea aikakapseli, johon on tallentunut sekä 1840-luvun virallinen tilanne että myöhempiä 1800-luvun tilanhalkomisia.

Kun matkalainen saapui etelälounaasta Kalajoen suunnasta pitkin Rantatietä, hän ohitti ensin Yppärin läntiset talot: Ojalan (N:o 26), Niemelän (N:o 13) sekä Lahden (N:o 14 ja N:o 16, myöh. Perälä). Pohjoispuolella levittäytyivät Tenhunjärvi – paikallisella murteella Tenehunjärvi, joka jakautui kahteen osaan, Tenhuun ja Pikkutenhuun (myöhemmin kuivattuja, mutta Isotenhu on sittemmin myös vesitetty lintulammeksi) – sekä Pohjanlahden merenlahti, johon Yppärinjoki laski vetensä.

Lähestyttäessä Yppärinjoen ylityspaikkaa maantien pohjoispuolella tuli ensin vastaan Karjaluodon kantatalo (N:o 25 / N:o 15), jonka kohdalle karttaan on myöhemmin täydennetty nimet Wähä Karjaluoto ja Krooks. Heti sen itäpuolella, aivan maantien ja jokilaakson solmukohdassa, kohoaa kartan tärkein merkintä: sulkuihin kaiverrettu (GESTGIFVERI) ja sen alla N:o 10. Karjaluoto.

Karjaluoto – kievaritalo joen ja maantien solmukohdassa

Aivan kuten kirkonkylällä, myös Yppärissä kestikievarin paikka oli valittu luonnonolojen ja liikenteen ehdoilla. Karjaluodon kestikievari (N:o 10) sijaitsi maantien pohjoisreunassa, vain kivenheiton päässä Yppärinjoen länsirannasta ja sillasta. Ennen siltaa maantien eteläpuolella sijaitsivat tiiviissä ryhmässä Ala-Heikkilän tontit (N:o 8, N:o 23 ja N:o 19).

Sijainti välittömästi ennen joen ylitystä oli Rantatien kievareille elintärkeä. Kevättulvien, jäidenlähdön, syyskelirikon tai sillankorjausten aikaan joen ylityksestä saattoi tulla mahdotonta. Silloin matkalaiset, kruunun virkamiehet ja postinkuljettajat joutuivat odottamaan sään tai vedenkorkeuden tyyntymistä Karjaluodon suojissa.

Kartan kerrostumat kertovat myös itse kievaritalon ja sen naapuruston vaiheista 1800-luvulla: alkuperäisen merkinnän N:o 10. Karjaluoto alle ja viereen on kirjattu ruotsinkielinen tarkennus Lillkarjaluoto – suomennettuna Vähäkarjaluoto, joka sisältää myös Nevalan – sekä uudempi maakirjanumero N:o 35. Kyytilaitoksen historia on tallentunut myös talon isäntien nimiin: Rannanmäelle menevän tien varressa Sillanpään tilalla sijaitsivat aikanaan hollitallit, ja tästä syystä luultavasti myös Karjaluotoon Härmästä tullut isäntä Kauppi mainitaan kirkonkirjoissa nimellä Hollo. Tilojen halkominen ja verollepanojen uudistukset muuttivat talonnumeroita, mutta Karjaluodon asema Rantatien varren maamerkkinä säilyi.

Pisilän varhaiset kievarit ja kirkonkylän suunta

Vuoden 1845 kartta avaa näkymän myös Yppärinjoen itä- ja eteläpuoliseen kylämaisemaan sekä pitäjän vieläkin vanhempaan kievarihistoriaan. Kun Yppärinjoki ylitettiin ja matka jatkui koilliseen kohti Viirrettä ja Pyhäjoen kirkonkylää, maantien varressa sijaitsi tila N:o 11. Gästilä, jonka viereen karttaan on merkitty sen suomenkielinen muoto Kestilä.

Vaikka talonnimet Gästilä ja Kestilä viittaavat kielellisesti vieraanvaraisuuteen ja kesteihin, paikallistiedon mukaan itse Kestilän talossa ei ole toiminut kestikievaria. Sen sijaan Yppärin varhaiset kestikievarit toimivat jokivarressa Pisilän talossa – mahdollisesti kahdessakin. Varsinaiset hollitallit puolestaan sijaitsivat Rannanmäelle johtavan tien varressa Sillanpään tilalla, mikä osaltaan selittää kyytilaitokseen viittaavan Hollo-nimen juurtumisen Karjaluodon Härmästä tulleelle Kauppi-isännälle.

Joen eteläpuolinen asutus muodosti tiiviin ja historiallisesti merkittävän kyläyhteisön, jonka talojen todelliset nimet ja sijainnit perimätieto nyt paljastaa. Nissilästä merelle päin sijaitsivat Heikkilä sekä Spiukka (Piukkala). Maantien ja joen tuntumassa sijaitseva Nissilä (N:o 6) kätkee maaperäänsä synkkää historiaa, sillä talon pellolla lepää isonvihan aikainen joukkohauta. Nissilästä itään jokivartta täydensivät puolestaan Impola, Muikkula ja Koskela.

Talonpoikainen rasitus ja suurvaltapolitiikan varjo

Kestikievarin pito ei ollut 1800-luvun talonpojalle pelkkä kunniatehtävä, vaan tarkoin säännelty ja usein raskas kruunun velvoite. Karjaluodon isäntäväen oli pidettävä yllä säätyläisille ja virkamiehille kelpaavia vierashuoneita, ruokaa, valoa ja lämpöä sekä huolehdittava kylän muiden talollisten kanssa hollikyydistä – eli siitä, että pihassa oli aina levänneitä hevosia ja ajomiehiä valmiina viemään matkalaiset joko pohjoiseen kohti Pyhäjoen Luodon ja Vuotilan kievareita tai etelään kohti Kalajokea.

Yppärin maantie ja sen varren kievaritalot ovat nähneet läheltä myös Suomen historian dramaattisimmat käänteet. Huhtikuun 16. päivänä 1808, Suomen sodan perääntymisvaiheessa, juuri tämä sama Rantatien kapeikko Yppärinjoen molemmin puolin muuttui taistelutantereeksi. Tuolloin eversti Kulnevin johtamat venäläiset etujoukot iskivät perääntyvien ruotsalais-suomalaisten joukkojen kimppuun ennen Viirteen ja Pyhäjoen kahakoita.

Kun vuoden 1845 karttaa katsoo rinnakkain kirkonkylän karttalehden kanssa, Pyhäjoen 1800-luvun liikenneverkosto herää eloon kokonaisuutena: Yppärin Karjaluoto otti vastaan etelästä saapuvan liikenteen, ja vajaan peninkulman päässä pohjoisessa matkalaisia odottivat Luodon ja Vuotilan kievarit sekä tuore, graniittipilareille kohonnut Isosilta.

Rantatien pohjoinen suunta: Piehingin ja Saloisten etapeilta Raaheen

Kun Pyhäjoen kirkonkylän jaetusta kestikievarijärjestelmästä (Luoto ja Vuotila) ja Isosillan ylityksen jälkeen lähdettiin matkaamaan Pohjanmaan historiallista Rantatietä edelleen pohjoiseen kohti Raahea, noudatettiin samaa tarkkaa etappirytmiä. Reitti kulki ensin Parhalahden kylän läpi, mutta lyhyen välimatkan vuoksi siellä ei pidetty varsinaista hollikyytietappia. Ensimmäinen virallinen hevosten vaihtopaikka sijaitsi Piehingin kylässä, ihanteellisen puolentoista peninkulman (15–17 kilometrin) matkan päässä Pyhäjoelta.

Piehingin etappi: Hannila ja Mannila Kestikievarin ja hollikyydityksen pito oli talolle raskas kruunun velvollisuus, ja siksi se vuorotteli tai jakautui Piehingissä Hannilan ja Mannilan kantatalojen kesken. Etenkin Hannila oli kylän suurin ja vaurain talo, ja siellä kievarinpito alkoi jo 1600-luvun loppupuolella (esimerkiksi vuonna 1758 isäntänä toimi Juho Hannila). Suurena talona se kykeni täyttämään kruunun tiukat vaatimukset: säätyläisille oli tarjottava erilliset vieraskamarit, kyytimiehille lämmin hollitupa ja hollihevosille riittävät tallit rehulaareineen. Suomen sodan (1808–1809) aikana Piehingin kievarimiljöö joutui koville molempien armeijoiden marssiessa Rantatietä pitkin. Myöhemmin 1800-luvulla kievarioikeuksia alettiin kilpailuttaa 3–5 vuoden huutokauppakausina, jolloin vastuuta kantoi vahvasti myös Mannilan talo.

Saloisten kirkonkylän etappi: Juusola, Lukkarila ja Hiitola Piehingistä matka jatkui vajaan peninkulman verran pohjoiseen Saloisten kirkonkylään. Vaikka Raahen kaupunki oli jo aivan kivenheiton päässä, vanha kirkkopitäjä tarvitsi oman kievarinsa virkamiesten, käräjäväen ja Rantatien matkustajien tarpeisiin. Saloisten vanhin ja mahtavin kestikievaritalo oli Juusola, joka hoiti tehtävää 1600-luvun alkupuolelta lähtien. Juusolan isännät toimivat sukupolvesta toiseen pitäjän nimismiehinä ja lautamiehinä, mikä teki talosta pitäjän hallinnollisen keskipisteen – aivan kuten Vuotila Pyhäjoella. Vuonna 1758 Juusolan kievaria hoitivat Antti Tapanila ja Antti Hankonen. Myöhemmin 1700-luvun lopulla ja erityisesti 1800-luvulla Saloisten kirkonkylän kievarirasitusta kiersi Juusolan ohella myös Lukkarilan sekä siitä lohkotun Hiitolan taloissa.

Määränpäänä Raahe: Kaupunginkievari ja majamieslaitos Kun matkalaiset lopulta saapuivat Raaheen, majoitus- ja kyytijärjestelmä jakautui kahtia matkustajan säädyn ja matkan tarkoituksen mukaan. Kruunun virkamiehet, ulkopaikkakuntalaiset kauppamatkustajat ja säätyläiset suuntasivat maistraatin valvomaan kaupunginkestikievariin (Stads Gästgifveri), jota piti vuorollaan tai erillisellä sopimuksella joku kaupungin porvareista. Sieltä he saivat tuoreet hollihevoset joko takaisin etelään tai pohjoiseen Pattijoen ja Olkijoen suuntaan.

Tavallisille Pyhäjoen ja Saloisten talonpojille, jotka toivat Raaheen myytäväksi tervaa, voita, viljaa tai halkoja, kaupunginkievari oli kuitenkin liian kallis ja vieras paikka. He tukeutuivat perinteiseen majamieslaitokseen. Talonpojat ajoivat vakiintuneen majamiehensä – eli tutun raahelaisen kauppaporvarin, kuten Sovion, Corten, Langin tai Franzénin kauppahuoneiden – pihapiiriin. Siellä pitkän matkan tehneitä talonpoikia ja heidän hevosiaan odottivat kauppiaiden ylläpitämät rantatuvat, maalaistuvat ja omat tutut tallipaikat.

Pyhäjoen kahdesta kievarista voit lukea TÄSTÄ.

Näytä artikkelin lähteet

Alkuperäislähteet, arkistoaineistot ja kirjallisuus

• Kansallisarkisto (KA) / Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto: Pyhäjoen pitäjänkartta (1845), Yppärin kylän (Yppäri By) karttalehti ja siihen tehdyt myöhemmät tilus- ja maakirjanumeromerkinnät.
• Pyhäjoen seurakunnan arkisto: Rippikirjat ja historiakirjat (1800-luvun alkupuolisko, Yppärin kylä N:o 10 Karjaluoto / Lillkarjaluoto sekä N:o 11 Gästilä / Kestilä).
• Oulun läänin henkikirjat ja maakirjat: Salon kihlakunta, Pyhäjoen pitäjä, Yppärin kylän manttaali- ja talonnumerointi 1800-luvulla.
• Museovirasto: Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt (RKY) – Pohjanmaan rantatie (Yppärin Vanha maantie ja Sunintie Pyhäjoella).
• Kirjallisuus: Viertola, Juhani: Suomen teiden historia I: Pähkinäsaaren rauhasta 1323 Suomen autonomian ajan loppuun 1917 (Tie- ja vesirakennushallitus, 1974) sekä Matinolli, Eero: Suur-Pyhäjoen historia vanhimmista ajoista 1860-luvulle (1969).
• Perimätieto ja paikallishistorialliset asiantuntijalähteet: Aino Helaakoski: Paikallishistoriallinen asiantuntijatieto ja täsmennykset Yppärin nimistöhistoriasta (Tenhunjärvi eli Tenhu ja Pikkutenhu sekä Vähäkarjaluoto / Nevala), Pisilän varhaisista kestikievareista, Sillanpään tilan hollitalleista, Karjaluodon Härmästä tulleen Kauppi-isännän (Hollo) lisänimen taustasta sekä joen eteläpuolisten talojen (Spiukka, Heikkilä, Nissilä N:o 6 ja sen pellolla oleva isonvihan aikainen joukkohauta, Impola, Muikkula, Koskela) tarkoista sijainneista.