Kun aurinko unohti Pohjanmaan: Pyhäjoen suuret kuolonvuodet 1695–1697

 

Nykyisessä Pyhäjoen maisemassa, missä meri kimaltaa ja pellot lainehtivat keltaisina, on vaikea kuvitella aikaa, jolloin luonto kääntyi lopullisesti ihmistä vastaan. 1690-luvun loppu ei ollut vain huonojen satovuosien sarja; se oli maailmanlopun esimaku, joka pyyhkäisi pois kolmanneksen koko Suomen väestöstä. Pyhäjoella tämä tarkoitti hiljaisuutta, joka laskeutui satojen pirttien ylle.

Maailma pimenee: Kaukainen vihollinen

Vaikka pyhäjokiset talonpojat eivät sitä tienneet, heidän kohtalonsa sinetöitiin kaukana valtamerien takana. Vuonna 1694 Japanin Mount Komagatake purkautui rajusti, ja ilmakehään vapautuneet aerosolipilvet vaelsivat pohjoiselle pallonpuoliskolle heijastaen auringon lämmön takaisin avaruuteen.

Alkoi ”pieni jääkausi” rajuimmillaan. Kesät muuttuivat sateisiksi ja kylmiksi. Aurinko näkyi vain kalpeana kehänä pilviverhon takana, ja lämpö, jota vilja olisi tarvinnut kypsyäkseen, ei koskaan saavuttanut Pohjanmaan rannikkoa.

Hallaöiden kirous 1695–1696

Tragedia alkoi toden teolla elokuussa 1695. Vilja oli vasta maitovaiheessa, kun halla iski kesken tyynen yön. Seuraavana aamuna peltojen yllä leijui pistävä tuoksu: paleltuneen viljan haju. Kun siemenvilja paleltuu toisena vuonna peräkkäin, se on kuolemanilmoitus.

Pyhäjoella turvauduttiin hätäleipään: pettua, olkia ja suovehkan juuria. Suovehka oli petollinen – jos sitä ei esikäsitelty oikein keittämällä ja kuivaamalla, se oli myrkyllistä. Nälkäiset söivät sitä silti, usein kohtalokkain seurauksin.

Ovi pysyy kiinni: Kun sääli loppui

Kun nälkävuodet pitenivät, Pyhäjoen maanteillä alkoi näkyä ihmisvarjoja, jotka tulivat Savosta, Kainuun korvista ja Oulujärven rannoilta. He uskoivat, että meren rannalla olisi kalaa tai varakkaampia taloja.

Suhtautuminen näihin vaeltajiin oli kuitenkin julma sekoitus kristillistä lähimmäisenrakkautta ja eläimellistä selviytymisviettiä:

Taudit kuoleman tuojina: Ihmiset huomasivat pian, että nälkävaeltajien mukana kulki ”polttotauti” (lavantauti). Vieraita alettiin pitää biologisena uhkana. Pirtin ovet, jotka olivat perinteisesti olleet auki, lyötiin säppiin.

Oman kylän etu: 1600-luvun hierarkiassa omat sukulaiset ja pitäjän omat ruotulaiset menivät aina muualta tulleiden ohi. Kun ruoka loppui, vieraspaikkakuntalainen jäi vaille viimeistäkin murua.

Moraalinen konflikti: Pyhäjoen papisto joutui vaikeaan välikäteen. Saarnastuolista kehotettiin auttamaan, mutta samalla kirkko pyrki estämään massiiviset kerjäläisvirrat suojellakseen omiaan. Moni nälkäinen menehtyi vain kivenheiton päähän talosta, jonka asukkaat kuuntelivat sisällä hiljaa tulijan vaimeaa koputusta.

Vuosi 1697: Kuoleman kevät

Kevät 1697 oli historiankirjojen mukaan kauhein. Lumi suli hitaasti, ja ihmiset olivat niin heikkoja, etteivät he jaksaneet enää edes kerjätä. Pyhäjoella menehtyi lyhyessä ajassa yli 600 ihmistä. Joissakin kylissä puolet väestöstä katosi, ja kokonaisia taloja jäi autioiksi muistomerkeiksi tuhosta.

Karuin todiste suhtautumisesta löytyy hautaustavoista. Vaikka kristinusko vaati siunattua maata, vieraille ei suotu omia hautoja. Kirkonkirjoissa lukee usein vain: "Tuntematon kerjäläinen" tai "Lapsi sisämaasta". Heidät laskettiin yhteishautoihin ilman arkkuja – he olivat vieraita eläessään ja jäivät vieraiksi kuoltuaan.

Perintö: Selviytymisen taito

Suuret kuolonvuodet jättivät Pyhäjoen perimään jotain pysyvää. Se opetti äärimmäistä säästäväisyyttä ja varautumista, mikä näkyi myöhemmin kirkonmäelle rakennetuissa massiivisissa viljamakasiineissa.

Kun tänään kävelee Pyhäjoen vanhalla hautausmaalla, astuu kirjaimellisesti historian päällä. Niiden satojen ihmisten muisto, jotka nälkä vei 1690-luvulla, on osa meidän maaperäämme. He olivat niitä, jotka kestivät, kunnes aurinko lopulta palasi ja maa alkoi jälleen kantaa hedelmää.

Pyhäjoen seutu

Menehtyneet: Pyhäjoen emäpitäjässä (johon kuuluivat tuolloin myös Merijärvi ja Oulainen) menehtyi pahimpien vuosien 1695–1697 aikana yli 600 ihmistä.

Väestökato: Joissakin kylissä jopa puolet väestöstä katosi. Suuri osa menehtyneistä oli sisämaasta tulleita irtolaisia ja nälkävaeltajia, jotka tuupertuivat rannikon kynnyksellä.

Koko Suomi

Menehtyneet: Valtakunnallisesti kyseessä on Suomen historian suurin demografinen katastrofi. Arviot kuolleiden määrästä vaihtelevat, mutta yleisimmin esitetty luku on noin 130 000 – 150 000 ihmistä.

Väestöosuus: Tämä tarkoitti, että noin 25–33 % (eli kolmannes) koko maan väestöstä menehtyi nälkään ja kulkutauteihin.

Vertailun vuoksi 1860-luvun nälkävuosina menehtyi noin 8 % väestöstä, mikä auttaa ymmärtämään, miksi 1690-lukua kutsutaan nimenomaan Suuriksi kuolonvuosiksi. Pyhäjoella suhteellinen tuho oli linjassa maan keskiarvon kanssa, mutta rannikkosijainti toi mukaan ylimääräisen kerroksen kärsimystä sisämaasta vaeltaneiden ihmisjoukkojen muodossa.

Lähteet

Pyhäjoen seurakunnan arkisto (Kansallisarkisto): Historiakirjat sekä haudattujen luettelot 1690-luvulta.

Vilkuna, Kustaa H. J.: Suuret kuolonvuodet. (Tutkimus 1690-luvun nälänhädästä).

Lustotutkimus (Dendrokronologia): Historiallinen klimatologia ja 1690-luvun sääolosuhteet.

Häkkinen, Antti & al.: Nälkä, talous ja valtio.

HisKi-tietokanta: Suomen Sukututkimusseuran aineistot Pyhäjoen kuolintiedoista.

Kun Maa Järisi ja Kruunu Kuritti: Pyhäjoen Selviytymistarina 1620-luvulla

1620-luku oli Pyhäjoella äärimmäisen koetuksen aikaa. Ruotsin nousu suurvallaksi rakennettiin Pohjanmaan talonpoikien selkänahasta, ja samaan aikaan luonnonvoimat muistuttivat arvaamattomuudestaan dramaattisella tavalla.

1. Kun maa järisi ja meri nielaisi niemen

Kesäkuun 13. päivän aamuna 1626 Pyhäjoella koettiin jotain poikkeuksellista: voimakas maanjäristys vavahdutti maaperää niin, että talojen rakenteet narskuivat ja astiat helisivät hyllyillä. Tuon ajan ihmisille tärinä oli pelottava enne Jumalan vihasta tai tulevasta tuhosta.

Pian naapuripitäjästä Iistä kantautui uutisia, jotka saivat pyhäjokiset kauhun valtaan: kokonaisen niemimaan kerrottiin ”vajonneen” veteen niin, että vain puiden latvat jäivät näkyviin merenpinnan yläpuolelle. Nykyisin tiedetään, että järistys laukaisi Iijokisuistossa massiivisen maaperän nesteytymisen, ja metsä liukui maanvyörymän mukana mereen.

Pelon ja toivon maamerkki Pakokauhun keskellä katseet kääntyivät kirkonmäelle. Siellä vuonna 1586 valmistunut puukirkko seisoi järkähtämättä, ja sen 56-metrinen torni kurotti kohti taivasta kuin huutomerkki. Kirkkoherra Georgius Johannis Wesilaxiuksen johdolla kansa rukoili varjelusta niin maan povesta nousevaa raivoa kuin idästä uhkaavaa sotaakin vastaan.

Tiesitkö? Vaikka vanha kirkko purettiin 1850-luvulla, sen tarina jatkuu kylän rakennuksissa. Perimätieto kertoo, että muun muassa Keskitalon vanha asuinrakennus on noussut näiden historiallisten hirsien varaan, ja erään paikallisen luhtiaitan ovi on alkujaan palvellut vanhan puukirkon sisäänkäyntinä.

2. Väenotot: ”Veromuodoista raskain”

Samaan aikaan kun luonto vavahteli, kruunu vaati osansa pitäjän miehistä. Vuosi 1626 oli käännekohta: Kustaa II Aadolfin sota siirtyi Preussiin, ja rintamalle tarvittiin suomalaista verta.

Väenotot iskivät Pyhäjokeen säälimättä. Arviolta joka kymmenes mies joutui rintamalle, mutta monelle tilalle se tarkoitti ainoan työkykyisen käsiparin menetystä. Heinäkuussa 1626 moni pyhäjokinen mies seisoi Turun rannassa koti-ikävä rinnassaan ja kotikutoinen sarka yllään, tietämättä, että edessä oli historian verisin sota, jolta monet eivät koskaan palanneet. 

3. Kruunun kyltymätön kassa

Valtio seurasi tarkasti jokaista Pyhäjoen noin 150–180 savua eli taloutta. Jos tila ei pystynyt maksamaan, se joutui kruunun haltuun.

Myllytulli 1625: Jokaisesta jauhetusta viljatynnyristä oli maksettava vero. Vastaiskuna pyhäjokiset piilottivat viljaa ja jauhoivat sitä salaa kotona käsikivillä. Myöhemmin tulli muuttui henkilömäärään perustuvaksi "henkirahaksi", koska jokaisen myllyn kyttääminen oli mahdotonta.

Kauppapakko (1614): Kuningas määräsi, ettei tuotteita saanut myydä vapaasti. Voi, hylkeenrasva ja kala oli vietävä Turun tai Tukholman porvareille, jotka määräsivät hinnat mielivaltaisesti.

4. Selviytymisen avaimet: Mustaa kultaa ja jokivarren hopeaa

Vaikka puristus oli kova, Pyhäjoki ei murtunut. Selviytyminen vaati sitkeyttä ja luonnon antimien hyödyntämistä:

Terva – Talonpojan valuutta: Pyhäjoen metsissä poltettiin tervaa kiihtyvään tahtiin. Se oli ainoa tuote, josta sai käteistä rahaa sotaverojen maksuun.

Lohi – Jokivarren hopea: Pyhäjoki oli yksi valtakunnan parhaista lohijoista. Suolattu lohi matkasi tynnyreissä maailmalle sotilaiden muonaksi ja veronmaksuvälineeksi.

Pauhakalastus: Syksyisin suunnattiin ulkomerelle ”pauhapaikoille” pyytämään lihavaa kutusilakkaa. Se oli elämän ja kuoleman peli, jolla varmistettiin perheen talviruoka.

Laiton ”metsäkauppa” pelastuksena Kun virallinen kauppa ei elättänyt, talonpojat suuntasivat salaisille kauppamatkoille. Tätä kutsuttiin metsäkaupaksi (ruots. skogsköp), koska se tapahtui lakien ulkopuolella. Saariston suojissa vaihdettiin tervaa ja voita elintärkeään suolaan, kiertäen kruunun voudit ja tullit.

Yhteenveto: Suur-Pyhäjoen perintö

1620-luvun Pyhäjoki oli valtava emäpitäjä, joka kattoi myös nykyisen Merijärven ja Oulaisten alueet. Noin 1 500 asukkaan yhteisön elämä oli jatkuvaa tasapainoilua luonnonvoimien ja valtion vaatimusten välillä. Vain pyhäjokinen sitkeys, veneenveistotaito ja metsien ”musta kulta” pitivät pitäjän hengissä halki historiamme raskaimman verorasituksen kauden.

Lähteistä ja taustoista

Tämä kirjoitus on koottu yhdistelemällä historiallisia yleisteoksia, arkistotietoja sekä paikallista perimätietoa. Tekstin taustalla vaikuttavat muun muassa seuraavat lähteet:

Historialliset tutkimukset: Suomen ja Pohjanmaan historiaa käsittelevät teokset (kuten Armas Luukon ja Petri Karosen tutkimukset 1600-luvun suurvalta-ajasta ja verotuksesta.