Pyhäjoen kaksi kievaria – miksi niitä oli kaksi?

Pyhäjoen kaksi kievaria – miksi niitä oli kaksi? Oletteko koskaan miettineet, miksi vuoden 1845 kartassa Pyhäjoen kohdalla komeilee peräti kaksi kestikievaria aivan lähekkäin? Karttaa tarkastellessa huomio kiinnittyy Pyhäjoen kirkonkylän tuntumassa sijaitsevaan paikkaan nimeltä Luoto Gestgiveri, sekä aivan joen toisella puolella, kirkon kupeessa sijaitsevaan Wuotila Sockne Gestgiveriin.

Se, että kaksi kievaria sijaitsi näin lähekkäin, ei ollut sattumaa. Syy löytyy luonnonolosuhteista, vuosisataisesta siltataistelusta ja 1800-luvun alun tiukasta paikallishallinnosta.

Lossien, kelirikon ja ”isäntien siltojen” armoilla Pohjanmaan rannikkoa pitkin kulki historiallinen ja erittäin vilkasliikenteinen Pohjanmaan Rantatie, jota pitkin kulki sekä posti että matkustajat. Ennen pysyviä siltoja Pyhäjoen suisto ylitettiin raskailla ruuhilla ja losseilla. Kevättulvien ja syksyn kelirikon aikaan joki saattoi katkaista tärkeän tien viikoiksi, tehden joen ylityksestä Rantatien pahimman pullonkaulan.

Vuosisatojen ajan joen yli yritettiin kyhätä niin sanottuja "isäntien siltoja" – huterasti virtaan ankkuroituja puurakennelmia, jotka lähes jokainen kevättulva ja jäidenlähtö moukaroi pirstaleiksi. Etelähaaran yli rakennettiin tosin vankka hirsiarkkusilta jo vuonna 1777, mutta Suomen sodassa se koki kovan kohtalon: kevään kahakoissa vaurioitettu silta poltettiin taistelujen aikana toistamiseen, nyt lopullisesti marraskuussa 1808 suomalaisjoukkojen vetäytyessä.

Graniittiin hakattu pysyvyys ja Isonsillan synty

Karttavuoden 1845 tilannetta selittää ratkaisevasti se, mitä tapahtui vain hetkeä aiemmin. Herastuomari ja siltamestari Juhana Hällström hylkäsi isäntien perinteisen hataran tyylin. Hän muurasi Etelähaaran graniittiarkut vuonna 1835 ja Pohjoishaaran arkut vuonna 1836.

Vuonna 1837 valmistunut Etelänkylän Isosilta oli lopulta tekninen ihme: massiivisten graniittipilarien päälle nousi näyttävä puuholvirakenne, joka seisoo paikallaan vielä tänäkin päivänä. Se oli ensimmäinen kerta Pyhäjoen historiassa, kun joki oli taltutettu kestävästi – "isäntien siltojen" aika oli jäänyt taakse, ja tilalle tuli graniittiin hakattu pysyvyys.

Vaikka graniittiarkut tehtiin myös pohjoiseen, varsinainen Pohjoishaaran ylitys saatiin teknisesti kestävälle tasolle vasta vuonna 1894, jolloin Rantatie muodosti vihdoin katkeamattoman linjan kirkon ovelle saakka. Vuoden 1845 kartassa Luodon kievari toimi siis kirjaimellisesti etelästä saapuvien päätepisteenä ennen edelleen haastavaa pohjoishaaran ylitystä, ja Vuotila puolestaan tarjosi suojan pohjoisesta saapuville, jotka odottivat pääsyä etelään.

Kartta: Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto (kokoelma). Punaiset kaunokirjoitusmerkinnät paljastavat kirkonmäen historiallisen ytimen: teksteissä erottuvat kirkko (Kyrcko), muistomerkin paikka (Monumentets pladts) ja erillinen kellotapuli (Klocktarn).

Luodon kestikievari – Matkaajien keidas Pyhäjoen suistossa

Luoto oli strateginen solmukohta, jossa liikenne kohtasi joen tyrskyt ja paikallisen vieraanvaraisuuden. Tilan historia kestikievarina ulottuu ainakin 1700-luvun puoliväliin. Varhaisissa asiakirjoissa isäntänä mainitaan vuonna 1735 syntynyt Matts Luoto, ja 1800-luvun puolivälissä tilaa isännöi Matts Ojala Luoto.

Kievarin pito oli vaativaa työtä tiukan lain silmän alla. Laki määräsi Luodon tarjoamaan levänneitä hevosia, säädynmukaista purtavaa (vähintään leipää, olutta ja suolaista kalaa) sekä puhtaan yösijan. Jokaisessa kievarissa oli oltava virallinen päiväkirja matkustajien nimille ja säädyille – aikansa "asiakaspalaute", jota nimismies seurasi.

(Päivitys: Raija-Helena Korpelan jättämän kommentin ansiosta tekstiin on nyt lisätty tietoa Räävin kievarista – ja samalla päivitin mukaan katsauksen myös muihin vanhoihin kestikievareihin. Lämmin kiitos vinkistä!)

Räävin tila osana Pyhäjoen kievariketjua

Räävin tila (joka tunnetaan vanhoissa asiakirjoissa myös muodoissa Rääf, Gräf tai Kräf) on toiminut yhtenä Pyhäjoen alueen kestikievareista. Koska majoitus- ja hollikyyditystaakka oli yksittäiselle talolle huomattavan raskas velvollisuus, 1700- ja 1800-luvuilla kievarioikeudet eivät pysyneet vain yhdessä paikassa. Sen sijaan kievarinpitoa kierrätettiin, ja myöhemmin kilpailutettiin huutokaupoilla muutaman vuoden jaksoissa maantien varrella sijainneiden vauraiden kantatilojen kesken.

Sijainti vanhan tielinjan varrella: Räävin talo sijaitsi strategisesti aivan vanhan kulkureitin tuntumassa. Paikallisen muistitiedon mukaan vanha tie kulki aikoinaan suoraan talon pihapiirin läpi. Tämä rakenteellinen ratkaisu oli tyypillinen 1700- ja 1800-lukujen kestikievareille: reitit linjattiin usein kulkemaan suoraan tontille, jotta matkalaiset, virallinen posti ja uusia hollihevosia hakevat kyytimiehet ohjautuivat luontevasti ja viipymättä pysähtymään taloon.

Annala (Pohjankylä) – Kestikievarina 1850-luvulta vuoteen 1883

Nykyisenä kotiseutumuseona tunnettu, jo 1500-luvulla perustettu Annala (Pohjankylä nro 1) oli yksi Pyhäjoen suurimmista tiloista. Se otti pääkievarin tehtävät hoitaakseen 1800-luvun puolivälissä – siis lähes suoraan sen jälkeen, kun vuoden 1845 kartassa kievareina näkyivät Vuotila ja Luoto.

Lukkari Thomas Cannelinin tytär Maria ”Maiju” Cannelin (myöh. Översti) ja hänen ensimmäinen puolisonsa Matti Suomela aloittivat kestikievarin pidon Annalassa 1850-luvun alussa. Annala toimi Pohjankylän kestikievarina yhtäjaksoisesti noin kolmen vuosikymmenen ajan aina vuoteen 1883 saakka, ja sen pihapiirissä on yhä nähtävissä suurtilan ja kievarikauden rakennuskantaa.

Jokivarren maantien suunta: Pirttikoski ja Matkaniva

Kun Pyhäjoen pohjoispuolta kulkeva jokivarsitie merenrannalta Pirttikosken kautta Oulaisiin ja Haapavedelle valmistui 1700-luvun lopulla, syntyi Rantatien rinnalle toinenkin kyytilinja sisämaahan päin. Kirkonkylän kievareista (kuten Vuotilasta, Luodosta tai Annalasta) sisämaahan käännyttäessä reitti kulki Pirttikosken kautta kohti Oulaisten Matkanivaa, jossa seuraavina virallisina kestikievareina toimivat 1800-luvun jälkipuoliskolla muun muassa Tirilän (esim. vuonna 1865) ja Koistilan talot.

Vuotilan pitäjänkestikievari – Hallinnon ja oikeudenkäytön näyttämö

Jos Luoto oli matkaajien keidas, Vuotila (Wuotila) oli Pyhäjoen hallinnollinen sydän. Merkintä "Sockne Gestgiveri" paljastaa, että kyseessä oli koko pitäjän tukema pääkievari.

Mitä tämä tarkoitti käytännössä?

1. Pitäjän yhteinen laitos ja kievarikapat Kun vuoden 1845 karttaan on merkitty pelkän kestikievarin sijaan Wuotila Sockne Gestgiveri, se viittaa suoraan vuoden 1734 lain Rakennuskaaren (Byggningabalken) 26. ja 28. lukuun. Laki määritteli pitäjän ”yleiset rakennukset”, joiden pystyttämisestä ja kunnossapidosta vastasivat kaikki pitäjän manttaaliin pannut talolliset yhdessä: kirkon, kellotapulin, pappilan, käräjätalon ja pitäjänkestikievarin. 1800-luvulla pitäjänkestikievarin pito annettiin yleensä pitäjänkokouksessa tai käräjillä määräajaksi sille talolle, joka suostui hoitamaan velvollisuuden edullisimmin. Koska Pohjankylän Vuotila sijaitsi aivan kirkon tuntumassa ja omisti valmiiksi suuret tuvat ja tallit, se oli tehtävään luonnollinen valinta.

2. Vuotila käräjäpaikkana (Tingsställe) Pyhäjoen emäpitäjä muodosti Salon (Saloisten) tuomiokunnassa oman käräjäkuntansa, jonka lakimääräiset talvikäräjät ja syyskäräjät kestivät usein viikon tai kaksi kerrallaan. Lain mukaan jokaisessa pitäjässä piti olla käräjätupa (tingsstuga), kaksi kamaria tuomarille sekä vankihuone (kista) syytettyjen säilyttämiseen. Pohjanmaalla talonpojat pitivät erillisen, suurimman osan vuodesta tyhjillään seisovan käräjätalon rakentamista tuhlauksena. Siksi käräjäpaikka sijoitettiin lähes poikkeuksetta kirkon vieressä toimivaan pitäjänkestikievariin. Jokaiset käräjät alkoivat juhlallisella käräjäsaarnalla (tingspredikan) Pyhäjoen kirkossa, minkä jälkeen tuomari, lautamiehet, kruununvouti ja käräjäkansa siirtyivät Vuotilan suureen tupaan. Siellä ratkottiin rikokset ja vahvistettiin pyhäjokisten elämää rytmittävät asiakirjat: syytinkisopimukset, perukirjat, lainhuudot, holhoojien määräykset sekä paloviinan polttoasiat. Samassa yhteydessä kruununvouti toimitti usein myös pitäjän veronkannon.

3. Hollitupa, säätyläiskamarit ja sinetöity päiväkirja Vuotilan pihapiiri jakautui sosiaalisesti kahteen maailmaan:

• Hollitupa ja tallipiha: Pitäjän eri kylistä (Etelänkylästä, Pohjankylästä, Parhalahdelta, Limingosta, Pirttikoskelta ja Yppäristä) saapuvat talolliset päivystivät Vuotilassa hevosineen vuorollaan (ns. hollivuorossa). Isäntä piti tarkkaa holliluetteloa, jotta kyyditysrasitus jakautui oikeudenmukaisesti.

• Säätyläisten vieraskamarit: Virkamiehiä, papistoa ja varakkaita kauppaporvareita varten Vuotilassa oli erilliset, lämmitetyt vieraskamarit kunnollisine sänkyineen ja ruokatarjoiluineen. Tuvan seinällä roikkui Oulun läänin kuvernöörin vahvistama kyyti- ja ruokataksataulu. Pöydällä oli sinetöity päiväkirja (dagbok), johon jokainen matkustaja merkitsi nimensä, säätynsä ja ottamiensa hevosten määrän – sekä mahdolliset valitukset, joita nimismies säännöllisesti luki.

4. Merkittävät verovapaudet ja etuudet Kestikievarin ja käräjätalon pito kulutti talon resursseja valtavasti. Vastineeksi Vuotila sai merkittäviä etuuksia. Talo oli vapautettu tavallisesta hollikyytivuorosta, sotaväen majoituksesta ja vankien kuljetuksesta. Pitäjän talolliset maksoivat pitäjänkestikievarille vuosittain viljana (kestikievarikappoina) tai rahana korvauksen vierastilojen lämmityksestä ja ylläpidosta. Lisäksi Vuotilalla oli laillinen oikeus myydä matkalaisille ruokaa, olutta ja rajoitetusti paloviinaa, mikä toi taloon säännöllistä rahavirtaa.

Kultakausi hiipuu ja isännät vapautuvat

Kievarijärjestelmän kultakausi alkoi hiipua 1880-luvun lopulla. Vuosisadan vaihteeseen tultaessa Luoto ja Vuotila palasivat tavallisiksi maatiloiksi. Lopullinen vapautus koitti Pyhäjoen isännille vuonna 1921, kun vastuu maanteiden hoidosta siirtyi valtiolle. Vuosisatoja kestänyt tiesitoumuksen kirous, sakoilla uhkailu ja tiepaalujen siirtely oli ohi.

Vaikka kievarirakennukset ovat suurelta osin kadonneet, historia elää yhä: Vanhatie noudattelee edelleen postivaunujen myöhempää linjaa Luodon pihaan, kun taas sitä edeltänyt varhaisempi pohjoishaaran ylitys kulki aikoinaan suoraan kirkonrantaan. Samaan aikaan vuonna 1837 valmistunut Isosilta palvelee yhä Suomen vanhimpana liikennekäytössä olevana puuholvisiltana!

Pyhäjoen siltojen saaga: Suurvaltapolitiikasta talonpoikien vapauteen voit lukea tästä.

Rantatien eteläinen portti vuonna 1845: Yppärin Karjaluodon kestikievari ja Gästilän vanha kievariperinne. Lue tästä.

Illustration: Created with Google AI / Kuva: Luotu tekoälyllä.

Arkistojen kätköistä: Lähdetietoa kestikievareista

Kestikievarilaitos ja hollikyyti: Vuoden 1734 lain Rakennuskaari määräsi teiden varsille kievareita. Pitäjänkestikievari (Sockne Gestgiveri) oli kirkonkylään sijoitettu hallinnollinen keskus. Kyyditysvelvollisuus ("hollikyyti") velvoitti talonpojat päivystämään hevosineen kievarissa.

Käräjien pito: Ennen kunnantalojen rakentamista kihlakunnanoikeudet kokoontuivat suurimmissa maalaistaloissa, tyypillisesti pitäjän pääkievarissa.