Markkinasija – Pyhäjoen unohtunut vapaakaupan sydän

  

Jos käännyt tänään Kiiskiläntieltä Markkinasijantielle ja kuljet tien päähän rantaan, saavut paikkaan, missä tyvenen jokiveden yllä lepää herkkä historian havina. Katsoessasi joen yli vastarannalle näet nykyisen Markkinasijan saaren – paikan, joka kantaa mukanaan vuosisatojen kaikuja. Vaikka viralliset markkinat lakkautettiin Raahen porvarien ankarasta painostuksesta 1800-luvun taitteessa, paikan henki ei suostunut katoamaan. Se jäi elämään maastoon, vanhan kansan tarinoihin ja joen rannoille kuin hienonhieno tervan tuoksu, joka ei lähde puusta kulumallakaan. Mutta missä tuo tarunomainen paikka tarkalleen sijaitsi, miten jokisuun vuosi rytmittyi ja mitä siellä tapahtui 1600- ja 1800-lukujen välisenä aikana?

1. Niemi, jonne polut ja purjeet johtivat

Kun joen pohjoishaaran suistossa sijainnut Vuotinkarin satama mataloitui nopean maankohoamisen myötä lopulta kulkukelvottomaksi, kaupankäynnin painopiste siirtyi uuteen paikkaan. Tämä historiallinen markkinapaikka sijaitsi strategisella ja suojaisella paikalla Pyhäjoen Etelähaaran pohjoisrannalla, nykyisten Lohikosken talojen suunnalla. Vanhissa ruotsinkielisissä kartoissa, kuten vuosien 1809 ja 1845 asiakirjoissa, paikka on merkitty selkeästi sen käyttötarkoituksen mukaan nimillä Marknadsplats ja Fordna Marknadsplats (entinen markkinapaikka). Paikallinen perimätieto ja alueen historia ovat kuitenkin olleet niin vahvoja, että paikka kantaa virallisissa nykykartoissa ylväästi nimeä Markkinasija. Myös tuo rantaan johdattava tie on nimetty Markkinasijantieksi kunnioittamaan paikan perintöä. Alueen maantiede on elänyt aikojen saatossa kiehtovalla tavalla. Vaikka 1800-luvun kartoissa Markkinasijalle johtaa selkeä maayhteys tehden siitä niemen, nykypäivänä joen virtaukset ovat muovanneet uomaa niin, että paikka lepää nykyään omana erillisenä saarenaan aivan tien päästä aukeavan rannan vastapuolella. Vaikka entiset vilkkaat laivalaiturit, ankkuripaikat ja valtavat lohipadot ovat aikapäiviä sitten kadonneet, tämän historiallisen paikan hiljainen luonto ja joen virtaukset kertovat yhä tarinaa menneistä vuosisadoista – ajasta, jolloin rantaan ankkuroitiin suuret kirkkoveneet, tervaveneet ja Tukholmaan asti kurottavat kauppalaivat, ja jonne sisämaan väki saapui polkuja pitkin tekemään kauppaa.

Kuvien lähteet:  Kansallisarkisto (1845) ja Kansalaisen karttapaikka (2026)

Historiallinen markkinapaikka nykykartalla!

Kokeilin yhdistää kaksi aikakautta. Yläkuvan vuoden 1845 kartasta löytyy merkintä Fordna Marknadsplats (entinen markkinapaikka). Alaosan nykyiseen ilmakuvaan olen korostanut punaisella vanhan maa-alueen sekä pitkälle jokeen työntyvän mystisen rakenteen sijainnin.

Mikä tuo joessa ollut rakenne sitten oli? Vaihtoehtoja on useita:

Jääsuoja tai rantapengerrys (skyddsvall / strandskoning): Kivi- tai hirsirakenne, joka suojasi joen mutkan alavaa niemeä jäidenlähdön ja kevättulvien eroosiolta.

Kalastuspato: Joella on historiallisesti ollut merkittävää lohen- ja nahkiaisenpyyntiä.

Tukinohjauspuomi: Uittojen aikainen jäänne.

Aika ja luonto ovat muokanneet maisemaa siinä määrin, että nykyään tuo kyseinen alue on erkaantunut saareksi!

2. Lohen ja kaupan liitto

Markkinasijan merkitys ei rajoittunut vain tavaranvaihtoon; se oli suoraan sidoksissa Pyhäjoen "hopeiseen kultaan". Joen uoman poikki kulkivat valtavat, puusta ja kivistä rakennetut lohipadot, jotka olivat tuon ajan tekniikan ihmeitä ja rannikon asukkaille elintärkeitä.
Pyhäjoki oli tunnetusti Pohjanmaan parhaita lohijokia. Nämä kiinteät kalastusrakenteet takasivat sen, että joen uumenista nouseva saalis saatiin haavittua talteen ja suolattua tynnyreihin suoraan ostajien silmien edessä. Lohituloilla maksettiin verot, ja kylien vauraus mitattiin lohitynnyreissä. Markkinasija sijaitsi siis kirjaimellisesti siellä, missä parhaat kalavedet ja pohjoisen kulkureitit kohtasivat.

3. Kaksi sesonkia: Veneiden loisku ja reen narske

Kruunun yrityksistä huolimatta luonto ja vuodenaikojen kiertokulku määräsivät markkinoiden tahdin. Markkinasijan sydän sykkikin kahdessa täysin erilaisessa maailmassa.

Syysmarkkinat 

Vesi liplatti, ja jokisuu täyttyi tervantuoksusta. Sisämaasta asti lipuvat pitkät, kapeat tervapaltamot täyttivät suiston ja kiinnittyivät vieri viereen niemen suojaisiin rantoihin. Kaupankäynti alkoi usein jo Pyhän Olavin päivän (29.7.) heinäkuisissa helteissä ja huipentui syysmyrskyjen kynnyksellä, arkkienkeli Mikaelille omistetun Mikkelinpäivän (29.9.) tienoilla. Purjehduskauden viimeisiä lasteja tehtiin kuumeisella kiireellä ennen kuin Pohjanlahti sai jääkannen. Ihmiset huusivat, tinkivät ja vaihtoivat kuulumisia syysiltojen pimeydessä, jota valaisivat vain rannoille sytytetyt tervatulet ja päreiden loiste. Ilmassa sekoittuivat tuoreen suolalohen, märkien villavaatteiden ja nuotiopalojen savu.

Talvimarkkinat 

Kylmä talvi muutti rannikon valkoiseksi autiomaaksi, ja tämä sesonki oli Raahen porvarien pahin painajainen. Tammikuun kireät pakkaset purivat kasvoihin, ja miesten parrat muuttuivat kuurasta valkoisiksi – mutta Markkinasija heräsi uuteen eloon.

Kun suot ja joet jäätyivät kantaviksi väyliksi, sisämaan "korpien miehet" hevoskaravaaneineen pääsivät oikaisemaan metsien halki suoraan Pyhäjoen Markkinasijalle – täysin ohi virallisten tullireittien ja kaupunkien pikkutullien. Kuivan pakkaslumen alta kuuluva reen narske ja hevosten kaulassa kilisevät tiukut loivat puitteet talven tärkeimmille, usein salaisille kaupoille. Niitä tehtiin lämpimiksi topatuissa reissä, sudennannahkaisten turkkien alla viinaryyppyjen lämmittäessä miehiä.

Talvimarkkinat (Heikin ja Paavalin päivät tammikuussa)

4. Sielunhoitoa ja synninpäästöä kirkonmäellä

Kuten markkinoiden ajankohdat paljastavat, kaupankäynnin rytmi oli tiukasti sidottu Pyhäjoen emäkirkon kellonkumahduksiin. Markkinasijan vilinä ei ollut pelkkää maallisen mammonan tavoittelua, vaan kirkko ja tori kuuluivat erottamattomasti yhteen.
Syrjäkylien ja sisämaan asukkaille markkina-aika oli usein vuoden ainoa keino hoitaa rästiin jääneet kirkolliset velvollisuudet. Kun väki saapui paikalle, pappilassa kastettiin lapsia, kuulutettiin avioliittoon ja vihittiin nuoria pareja liukuhihnalta. Kirkonpenkit natisivat liitoksissaan, sillä tuon ajan laki velvoitti jokaisen kristityn ehtoolliselle – ja markkinat takasivat, että tämä "synninpäästö" saatiin hoidettua.
Kirkon saarnastuoli toimi myös sen ajan tehokkaimpana sosiaalisena mediana. Sunnuntain saarnan jälkeen pappi luki sieltä julki kruunun uusimmat asetukset, veromääräykset ja markkinasäännöt.
Menoa kuitenkin vahdittiin tiukasti. Jos markkinahumussa joku sortui liialliseen viinan läträämiseen, kiroiluun tai yritti tehdä kauppaa jumalanpalveluksen aikana, edessä oli häpeällinen rangaistus. Synnintekijä istutettiin kirkon ovella sijaitsevaan jalkapuuhun kaiken kansan pilkattavaksi, kun väki virtasi messuun. Kirkkoherra puolestaan seurasi tyytyväisenä, kun Markkinasijan lohipadoista nostettiin kirkon lakisääteinen osuus – "hopeinen vero" – suoraan pappilan aittoihin.

5. Talonpoikaispurjehtijoiden perintö

Pyhäjoen rannoilta ei suunnattu vain naapuripitäjiin tai lähikyliin. Jo 1600-luvulla muun muassa Maijalan ja Hourulan sukujen pelottomat talonpoikaispurjehtijat varustivat omia aluksiaan. He lastasivat ruumansa täyteen omia ja naapurien verotuotteita – voita, kuivattua lohta, hylkeenrasvaa ja tervaa – ja purjehtivat tyrskyävän Merenkurkun yli aina Tukholmaan ja Rääveliin (Tallinnaan) saakka.
Tukholmasta tuotu lasti ei suinkaan koostunut pelkistä ylellisyyksistä, vaan sen ydin oli rannikon elinehto: suola. Se ei ollut tuolloin pelkkä ruokapöydän mauste, vaan elintarvikekemiallinen pakko. Ilman satoja tynnyreitä Tukholman tuontisuolaa Pyhäjoen jättimäisiä lohisaaliita ei olisi ikinä saatu säilöttyä myyntikuntoon ja laivattua eteenpäin. Purjehtijat hakivat siis syksyisillä matkoillaan kirjaimellisesti seuraavan vuoden elannon säilöntäaineet.

Suurten alusten, kuten jaalojen ja kaljaasien, rakentaminen oli kuitenkin kallista, ja ani harva talonpoika pystyi varustamaan sellaisen yksin. Ratkaisu löytyi yhteistyöstä. Isännät rakensivat ja varustivat aluksia kimpassa muodostaen eräänlaisia varhaisia laivayhtiöitä. Tämä yhteisomistus opetti rannikon isännille raakaa yritystoimintaa sekä riskinottoa – meren ja myrskyjen armoilla kun useamman talon yhteinen sijoitus saattoi upota yhdessä yössä. Mutta Tukholman-reissut olivat paljon enemmän kuin pelkkää rahdinajoa. Pyhäjokiset purjehtijat saattoivat viipyä Tukholman "pohjalaisissa satamissa" viikkokausia purkaen ja lastaten aluksiaan. Kun laivat lopulta palasivat Markkinasijan suuntaan, ruumassa matkasi suolan ohella aivan uudenlaisia virtauksia maailmalta: ennennäkemättömiä työkaluja, hienoja kankaita, uusia ajatuksia ja myöhemmin jopa ensimmäiset tuulahdukset kahvista. Nämä pitkät merimatkat jättivätkin pysyvän jäljen pyhäjokisten luonteeseen, tehden rannikon asukkaista usein sisämaan metsien väkeä maallistuneempia, rohkeampia ja kansainvälisempiä. Ajan myötä luonto muutti kuitenkin pelisääntöjä. Pohjanmaan nopea maankohoaminen ja joen madaltuminen tekivät Markkinasijan saarelle pääsystä suurilla aluksilla mahdotonta. Lastauspaikka ja satama jouduttiinkin siirtämään ulommas rannikolle, missä vesi oli yhä riittävän syvää purjealusten tarpeisiin.

6. Käräjien rytinää ja luvatonta liikehdintää

Markkinasija ei suinkaan ollut pelkkä harras ja rauhallinen tori. Se oli paikka, jossa veri kiehui, viina virtasi ja viranomaisten kanssa pelattiin jatkuvaa kissa ja hiiri -leikkiä. Saloisten ja Pyhäjoen käräjäkuntien vanhat tuomiokirjat maalaavat kuvan suorastaan kapinallisesta jokisuusta:
Raahen porvarien ”kyyläys”: Raahen kauppiailla oli Pyhäjoella omia ilmiantajiaan ja "kätyreitään", jotka seurasivat jokisuun liikkeitä silmä kovana. Käräjillä puitiin toistuvasti juttuja, joissa pyhäjokisia isäntiä syytettiin luvattomasta kaupankäynnistä. Isäntä saattoi ostaa salaa tervaa sisämaan miehiltä ja myydä sen suoraan Markkinasijalla eteenpäin ulkomaiselle jaalalle – Raahen tullikamarin ohi, ilman veroja.
Salakapakoita ja inhimillistä hätää: Kirkon ja markkinapaikan lähellä sijaitsevissa pikkumökeissä kukoisti värikäs oheistoiminta. Kruununmiehet valittivat toistuvasti salakapakoista ja laittomasta viinanpoltosta. Käräjäpöytäkirjoista paistaa kuitenkin usein poikkeuksellinen inhimillisyys: tuomarit totesivat monesti ymmärtäväisesti, että köyhien mökkiläisten ja leskien oli saatava elantonsa jostakin. Markkinahumu antoikin yhteiskunnan vähäosaisimmille mahdollisuuden ansaita muutaman kolikon leipää varten.

Patoraidat eli lohisodat: Koska apajat olivat rikkaat, joen uoman hallinnasta syntyi verisiä riitoja. Jos joku rakensi oman lohipatonsa liian lähelle Markkinasijan saarta tai tukki joen valtaväylän niin, etteivät sisämaasta lipuvat tervaveneet mahtuneet ohi, alkoi huuto ja nyrkkirauta heilui. Seuraavaksi istuttiinkin jo käräjillä selvittämässä "patoraitojen" laillisuutta.

7. Raahen nousu ja Salon ”perintö”

Kaikki muuttui, kun kreivi Pietari Brahe perusti vuonna 1649 Salon kaupungin (joka myöhemmin nimettiin Raaheksi) vanhan emäpitäjän maille. Se oli kylmä strateginen siirto: vastaperustettu kaupunki tarvitsi kipeästi verotuloja kukoistaakseen, ja Pyhäjoen vapaat, perinteiset markkinat olivat suora ja vaarallinen uhka tälle verokertymälle.

Miten Raahe lopulta ”kuristi” Pyhäjoen vapauden?
Pikkutulli: Kaupungeilla oli laillinen oikeus periä tullia kaikesta kaupunkiin tuodusta elintarvikkeesta ja tavarasta. Pyhäjoen markkinat olivat tästä vapaat, mikä raivostutti Raahen porvareita torien ammottaessa tyhjyyttään.
Kymmenykset syyniin: Kruunu ja kirkko vaativat kymmenykset kaikesta tuotannosta. Raahen tullikamarissa jokainen tynnyri kirjattiin tiukasti kirjoihin ja kansiin, mutta Pyhäjoen hajanaisilla ja sumuisilla rannoilla kauppa kävi usein pelkällä kättelyllä ohi verottajan silmien.
Merkantilismin isku: Lopulta Ruotsin valtio asettui tiukasti kaupunkien puolelle. Merkantilistisen talousopin mukaan kaikki kauppa kuului vain kaupunkeihin. 1800-luvun taitteessa viranomaiset kielsivät Pyhäjoen markkinat lopullisesti vedoten siihen, että maaseutumarkkinat "turmelevat kansan tapoja, synnyttävät laiskuutta ja estävät kaupunkien kasvua".

Epilogi: Muisto vapaudesta

Vaikka Raahen porvarit saivat lopulta tahtonsa läpi ja viralliset markkinat lakkautettiin 1800-luvun alussa, Pyhäjoen markkinaperinne ei koskaan täysin kuollut. Se jätti pysyvän, syvän jäljen alueen maantieteeseen ja identiteettiin.
Kun virallinen kauppa siirtyi kaupunkien suljettuihin, kylmiin konttoreihin ja omavaraiset isännät joutuivat usein kauppiaiden velkakierteeseen, Markkinasija jäi elämään kansan suussa kaihoisana muistona ajasta, jolloin jokisuu oli vapaan kaupan, tasavertaisten kohtaamisten ja riippumattomuuden keskus.
Kun seuraavan kerran kuljet Kiiskilän ja Simpasen talojen ohi kohti Etelähaaraa, vaella rantaan ja katso joelle päin. Saaren siimeksessä, vanhojen patopaikkojen kohinassa lepää pala Pohjois-Pohjanmaan kaikkein sielukkainta ja vapaudenjanoisinta historiaa.

Illustration: Created with Google AI / Kuvitus: Luotu tekoälyllä.

Näytä artikkelin lähteet

Alkuperäislähteet ja arkistoaineistot

Lähteet ja kirjallisuus Paikkatiedot ja muinaisjäännösrekisteri Museovirasto (Kulttuuriympäristön palveluikkuna): Kiinteä muinaisjäännös, kohde: Pyhäjoen suu. Tunnus: 1000007811. Historialliset kartat Kansallisarkisto: Vuoden 1845 kartta Pyhäjoen suistosta (sisältää merkinnän Fordna Marknadsplats). Kansallisarkisto (Astia-palvelu / Maanmittaushallituksen uudistusarkisto): Pyhäjoen Etelänkylän ja Pohjankylän isojakokartat 1700-luvun jälkipuoliskolta ja 1800-luvun alusta (Kokoelmat mm. F9:9/1-8 ja F9:1/1-63). Jyväskylän yliopisto (Heikki Rantatuvan historiallisten karttojen portaali): Pyhäjoen sotilaskartta 12.11.1808 (Kohteen tunnus: 55673). Arkistolähteet Tuomiokirjat: Saloisten ja Pyhäjoen käräjäkuntien alkuperäiset pöytäkirjat 1600–1800-luvuilta (maininnat Raahen porvarien ilmiantajista, salakapakoista ja lohipatoihin liittyvistä riidoista). Perimätieto ja suulliset lähteet Aino Helaakoski: Asiantuntijatieto ja paikallishistorialliset vinkit Pyhäjoen talonpoikaispurjehtijoiden perinnöstä, kimppalaivoista sekä elintarvikekemiallisesta suolan tuonnista Tukholmasta.