Katolilaisuus ja luterilaisuus Pyhäjoella: Uskontojen murros ja kuninkaan valta

Luterilainen reformaatio – Kirkkotilan ja jumalanpalveluksen muutos Tämä rinnakkaiskuva havainnollistaa luterilaisen uskonpuhdistuksen vaikutusta kirkkoarkkitehtuuriin ja liturgiaan Pohjoismaissa. Vasemmalla on keskiaikainen, pyhimyskuvilla ja suitsukkeilla täytetty katolinen kirkko. Oikealla puolella näkyy luterilainen kirkkosali reformaation jälkeen: seinät on kalkittu valkoisiksi, huomio on siirtynyt alttarilta saarnatuoliin ja ruotsinkieliseen viiriin ("Guds ord"), ja penkeissä istuva seurakunta osallistuu jumalanpalvelukseen virsikirjat käsissään.

Uskontojen saaga: Pakanalehdoista esivallan puristukseen. Uskonto ei ollut 1500-luvun ihmiselle vain sunnuntainen velvollisuus tai irrallinen tapa – se oli koko elämän, todellisuuden ja selviytymisen kehys. Keskiajan ja uuden ajan taitteessa luonto oli arvaamaton ja kuolema alati läsnä. Uskonto antoi selityksen myrskyille, sairauksille ja kadolle. Se tarjosi ainoan suojan pimeyden voimia vastaan, ja mikä tärkeintä, kirkon sakramentit olivat ainoa tie pelastukseen. Pelko joutua helvettiin tai jäädä ikuisesti kiirastuleen oli pyhäjokiselle kalastajalle ja talonpojalle yhtä todellinen kuin pelko nälästä. Tässä maailmankuvassa kirkon ja uskonnon muutokset järisyttivät ihmisen koko olemassaolon perustaa.

Ristin tulo pyhille paikoille: Katolisuus ei saapunut rannikolle hetkessä miekka kädessä, vaan hiipi jokisuistoihin hitaasti kauppiaiden mukana. Se otettiin vastaan käytännöllisesti: uusi, voimakas Jumala oli hyvä ottaa vanhojen rinnalle, ja kaste takasi paremmat kauppasuhteet länteen. Tätä historiallista murrosta lukiessa onkin hyvä pysähtyä miettimään: tiesitkö, että todennäköisesti omatkin esivanhempasi täällä rannikolla elivät vuosisatojen ajan arkeaan osana katolista kirkkoa?
Kirkon strategia oli ovela ja yleiseurooppalainen. Rannikon ensimmäisiä ristejä ja saarnahuoneita ei rakennettu sattumanvaraisiin paikkoihin, vaan ne pystytettiin tarkoituksella täsmälleen sinne, missä kansa oli tottunut kokoontumaan. Vanha pyhä lehto (hiisi) tai uhrikivi sai väistyä, mutta paikan pyhyys säilyi. Kansan ei tarvinnut muuttaa reittejään; he tulivat yhä samalle tutulle mäelle jokisuistoon, missä erä- ja merikauppa ristesivät. Vain palvonnan kohde vaihtui.

Saloisten suurpitäjä ja pelko sielun puolesta
Keskiajan Salosta on säilynyt vain kahden kirkkoherran nimet, muuten luettelo on varsin täydellinen, kiitos kirkkoherra Martinus Peitziuksen ja hänen poikansa Gabriel Peitziuksen laatiman ns. Codex Peitziuksen.
Salon emäseurakunnan kirkkoherrat:
Pietari Jaakonpoika (1430-luvulla) – Katolinen
Hans Nicolai (1470-luvulla) – Katolinen
Niilo (1538–1548) – Katolinen / Siirtymäaika
Petrus Simonis (1549–1560) – Siirtymäaika
Henricus Laurentii Svart (1561–1565) – Luterilainen
Henricus Olai Rödh (1566–1582) – Luterilainen
Ljungo Thomae Limingius (1581–1592) – Luterilainen
Johannes Marci Urus (1592–1604) – Luterilainen
Matthaeus Georgi Matthesius (1603–1623) – Luterilainen
Johannes Thomae Londinus (1624–1668) – Luterilainen
Matthias Johannis Salonius (1668–1690) – Luterilainen
Kuten listasta näkyy, uskonpuhdistus ei tapahtunut yhdessä yössä. 1500-luvun puolivälissä seurakunta eli pitkää siirtymäkautta, jolloin katolinen perinne väistyi hitaasti luterilaisen puhdasoppisuuden tieltä. Luettelon varhaisimmat nimet olivat katolisia pappeja, jotka toimittivat messun latinaksi ja edustivat paavin valtaa. Svartin ja Rödhin kausilla luterilainen vakiintuminen oli jo pitkällä, ja 1600-luvulle tultaessa kirkkoherrojen hallinto noudatti tiukasti kruunun ja uuden luterilaisen kirkon linjaa.

Koska välimatkat olivat pitkiä ja kulkuyhteydet huonoja, papit taittoivat matkan Saloista Pyhäjoelle joko hevosilla rannikkotietä pitkin tai kesäisin veneillä vesitse. Vierailuja tehtiin yleensä vain muutaman viikon välein tai suurina juhlapyhinä. Kun pappi ei ollut paikalla, pyhäjokiset joutuivat hoitamaan arkiset kristilliset rutiinit itse: lukutaitoiset maallikot ja kirkkoväärtit pitivät kappelissa saarnalukijatilaisuuksia.

Tämä järjestely ei ollut vain epäkäytännöllinen, vaan se oli suoranainen hengellinen hätätila. Harvat papinvierailut tekivät esimerkiksi hätäkasteista ja kuolemansairaiden voiteluista erittäin vaikeita järjestää. Ajatus siitä, että vastasyntynyt lapsi kuolisi kastamattomana tai läheinen menehtyisi ilman viimeistä voitelua ja synninpäästöä, aiheutti syvää ahdistusta, sillä sen uskottiin tuomitsevan sielun ikuiseen pimeyteen.

Uskonpuhdistus: Maailmankuvan ja valtarakenteiden murtuminen
Samaan aikaan, kun paikalliset kamppailivat pitkien välimatkojen kanssa, käynnistyi suuri murros. Kun uskonpuhdistus 1520-luvulla iski Ruotsin valtakuntaan Kustaa Vaasan johdolla, kyse ei ollut niinkään uskonnollisesta herätyksestä vaan kruunun taloudellisesta pakkoraosta. Tavallisen pyhäjokisen silmin tämä uskontojen murros oli valtava – se ei muuttanut vain visuaalista ilmettä ja kieltä, vaan se järkytti elämän jokaista valtarakennetta. Suomessa siirtymä tehtiin ovelasti ja "pehmeästi": pappeja ei viety roviolle, vaan heidän piti alistua kuninkaan valtaan. Moni pappi sopeutuikin pitääkseen virkansa.

Uusi suuntaus muutti arjen uskonnon ytimen:
Kieli ja ymmärrys: Katolisessa kirkossa messu laulettiin latinaksi. Kansa ei ymmärtänyt sanoja, vaan koki jumalanpalveluksen pyhänä ja salaperäisenä rituaalina. Luterilaisuus toi kielen kansan suuhun: saarnat alettiin pitää suomeksi (tai ruotsiksi), ja uskon ydin siirtyi rituaaleista Sanan kuulemiseen ja ymmärtämiseen.
Pelastuksen ehto: Katolisuudessa ihminen saattoi vaikuttaa pelastukseensa hyvillä teoilla, pyhiinvaelluksilla, paastolla ja ostamalla aneita. Luterilaisuus riisui tämän: Lutherin oppien mukaan ihminen pelastuu yksin armosta ja uskosta, ei omilla teoillaan.
Pyhimykset ja loisto: Katoliset kirkot olivat värikkäitä, täynnä pyhimysten patsaita, suitsukkeita ja seinämaalauksia. Pyhimyksiä rukoiltiin avuksi arjen hädässä. Luterilaisuus siivosi kirkot: pyhimyskuvat maalattiin piiloon ja suitsukkeet katosivat. Jäljelle jäi vain risti ja saarnatuoli.
Ylin valta: Katolista kirkkoa johti kaukainen Rooman paavi, mutta luterilaisessa Ruotsi-Suomessa kirkon päänä oli kuningas, joka käytti kirkkoa paitsi hengellisenä myös poliittisena hallintokoneistona.

Kirkon kiroukset: Kadotuksesta jalkapuuhun
Uskonto oli myös kontrollin väline. Kirkko piti yllä järjestystä pelon avulla, mutta rangaistusten luonne muuttui uskonpuhdistuksen myötä radikaalisti.

Katolinen kirous: Pannajulistus (Anathema) Katolisen kirkon järein ase oli panna eli kirkonkirous. Jos ihminen julistettiin pantaan, hänet eristettiin täysin yhteisöstä. Hän ei saanut osallistua messuun, hänelle ei annettu synninpäästöä (mikä tarkoitti varmaa matkaa helvettiin), eikä häntä saanu haudata siunattuun maahan. Se oli totaalinen sosiaalinen ja hengellinen kuolemantuomio.

Luterilainen kirous: Ankara kirkkokuri ja julkinen häpeä Luterilaisuus säilytti kirkkokurin, mutta siirsi painopisteen mystisestä kirouksesta julkiseen nöyryytykseen ja yhteisön kontrolliin. Suomessa tällaiset häpeärangaistukset olivat erittäin yleinen tapa pitää kansa ruodussa, ja niihin saattoivat tuomita niin kirkolliset kuin maallisetkin tuomioistuimet. Kirkollisten sanktioiden syvin tarkoitus poikkesi kuitenkin maallisista tuomioista: kirkon tavoitteena oli pohjimmiltaan palauttaa nöyrtynyt syntinen takaisin uskonyhteisön jäseneksi.

Tavallisia "luterilaisia kirouksia" ja ajan julkisia rangaistuksia olivat:
Jalkapuu ja kirkon ovi: Raskaimmissa kirkollisissa rikkomuksissa syntinen lukittiin kirkon oven lähellä olevaan jalkapuuhun kaikkien saapuvien kirkkovieraiden pilkattavaksi.
Kaula- ja pääpuut (Pillory) sekä häpeäpaalut: Vaikka nämä olivat enemmän maallisen oikeuden rangaistuksia, ne kumpusivat samasta julkisen nöyryytyksen perinteestä. Nimitystä "pääpuu" käytetään usein kuvaamaan telinettä, jossa ihmisen pää ja kädet lukitaan puisten lankkujen väliin niin, että hän joutuu seisomaan kummarreltuna yleisön pilkattavana. Keskiajan kaupungeissa käytettiin myös torille pystytettyjä häpeäpaaluja, joihin rikollinen kahlittiin kaulasta rautaisella pannalla (kaularauta).
Häpeäpenkki ja eristäminen: Syntinen saatettiin istuttaa aivan kirkon keskelle sijoitettuun häpeäpenkkiin. Lievähkö häpeärangaistus oli myös se, että joutui jumalanpalveluksen ajaksi istumaan erillään muista, samalla kun pappi luki saarnastuolista ankaran julkisen varoituksen.
Julkirippi: Virheen tehnyt joutui seisomaan seurakunnan edessä sunnuntaina, tunnustamaan syntinsä ääneen ja anomaan anteeksiantoa.
Ehtoolliskielto (pienempi panna): Pappi saattoi evätä ehtoollisen, mikä oli valtava sosiaalinen häpeä, sillä ehtoollisella käyminen oli tuolloin kansalaisvelvollisuus.
Suomessa julkiset häpeärangaistukset poistuivat vähitellen 1800-luvun aikana. Esimerkiksi jalkapuu poistettiin keisarillisella asetuksella vuonna 1848, ja loputkin julkiset kirkkorangaistukset väistyivät vuoden 1869 kirkkolain myötä. Maallisen oikeuden häpeärangaistukset puolestaan poistuivat lopullisesti uuden rikoslain myötä vuonna 1894.

Lohiregale ja hiljainen kapina Pyhäjoella
Kun kirkon valta oli murrettu ja rikkaudet viety, uusi luterilainen kuningas iski silmänsä rannikon todelliseen aarteeseen. Kustaa Vaasa julisti merkittävimmät lohijoet – Pyhäjoki mukaan lukien – suoraan kruunun omaisuudeksi eli lohiregaleksi.
Tämä yhdistettynä uskonpuhdistukseen koettiin suoranaisena ryöstönä. Aiemmin lohikymmenykset oli maksettu paikalliselle kirkolle, joka oli käyttänyt niitä yhteisön hyväksi. Nyt kruunun voudit veivät parhaat saaliit suoraan kuninkaan tynnyreihin. Alueen asukkaat eivät kuitenkaan alistuneet tähän äänettöminä. Syntyi hiljaisen vastarinnan kulttuuri:
Salamyynti ja salakalastus: Pyhäjokiset kalastajat yrittivät piilottaa osan saaliistaan kruunun voudeilta ja myydä sitä pimeästi ohi verottajan. Pimeinä öinä käytiin jatkuvaa kissa ja hiiri -leikkiä kruunun miesten kanssa.
Oikeusjutut: Kansa valitti jatkuvasti kuninkaalle voutien mielivallasta ja vaati vanhoja kalastusoikeuksiaan takaisin.
Köyhtyminen: Koska joen suurin rikkaus virtasi Tukholmaan, paikalliset joutuivat tekemään yhä ankarammin töitä selviytyäkseen. Samaan aikaan kruunun ryöstämä, köyhtynyt kirkko joutui keräämään ylläpitonsa suoraan kansalta uutena "papinmaksuna". Kyläläiset joutuivat kantamaan papeille viljaa, voita ja polttopuita, mikä lisäsi syvää katkeruutta esivaltaa kohtaan.

Pyhäjoen oma kirkkoherra ja idän varjo
Palvelutason puute, sielunhädän pelko ja pitkät välimatkat olivat lopulta se ajuri, jonka vuoksi pyhäjokiset anoivat kuninkaalta lupaa erota Saloista. Pyhäjoki erotettiinkin omaksi, itsenäiseksi seurakunnakseen vuonna 1573. Seurakunnan ensimmäinen oma kirkko nousi vanhalle hautausmaalle; se oli vuonna 1586 valmistunut pieni goottilaistyylinen, tornillinen kirkko.
Pyhäjoen ensimmäinen itsenäinen kirkkoherra oli Henricus Erici Rödh (toimi virassa 1573–1576), joka nimitettiin uuteen virkaansa kuningas Juhana III:n kirjeellä. Hän oli Ruotsin Länsipohjasta kotoisin oleva täysin luterilainen pappi – kuningas sijoitti mielellään luotettavia miehiään kauppapaikoille valvomaan etujaan. Rödhia seurasivat virassa Ljungo Tuomaanpoika (1576–1581), Johannes Michaelis (1581–1591) ja Johannes Clementis Finne (1592–1613).

Tämä uusi luterilainen puhdasoppisuus vaati ehdotonta yhtenäisyyttä. Pyhäjoen seudulla idän ortodoksinen usko nähtiin yksinomaan vihollisena: Venäläiset ja karjalaiset tekivät rajan takaa tuhoisia ryöstöretkiä. Kirkollisessa propagandassa nämä hyökkääjät leimattiin vääräuskoisiksi, tehden rajalinjasta pitkään yhtä lailla uskonnollisen kuin poliittisenkin kuolemanlinjan.

Pakanuuden sitkeät juuret
Vaikka luterilainen kirkko saarnasi puhdasoppisuutta ja kuningas vaati kuuliaisuutta, tuhatvuotiset perinteet eivät kadonneet rantakylistä minnekään. Koska elanto ja henki merellä ja joella olivat kiinni oikukkaista luonnonvoimista, pyhäjokiset turvautuivat yhä salaa vanhoihin kalataikoihin ja sääloitsuihin. Pyhien kivien ja uhrimäntyjen juurille vietiin yhä kolikoita talon haltijan lepyttämiseksi. Kirkkoherran ja Sanan oppeihin luotettiin sunnuntaisin, mutta suurimman hädän hetkellä apua haettiin yhä paikalliselta tietäjältä.

Nykyhetki: Mihin pitkä uskontojen saaga johti?
Kun katsomme tätä vuosisatojen takaista uskontojen murrosta – pyhistä lehdoista katolisiin pyhimyksiin ja lopulta luterilaiseen kirkkokuriin – on mielenkiintoista verrata sitä nykypäivään. Tämän päivän Suomessa luterilaisuus, jota 1500-luvulla juurrutettiin kansaan ankaralla kädellä, on yhä maamme valtauskonto: noin kaksi kolmasosaa suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Se idän pelättynä varjona pidetty ortodoksisuus on puolestaan nykyään Suomen toinen kansankirkko, johon kuuluu reilu prosentti väestöstä. Keskiajalla maata hallinnut katolilaisuus on sen sijaan nykyään pieni vähemmistö, johon lukeutuu noin 0,3 prosenttia suomalaisista. Kaikkein suurin muutos 1500-lukuun verrattuna on kuitenkin vapaudessa. Nykyään noin kolmannes suomalaisista ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, ja maassamme vaikuttaa lukuisia muitakin uskontoja ja katsomuksia. Kruunun ja kirkon tiukka puristus on hellittänyt, ja uskonnosta on tullut julkisen pakkokeinon ja selviytymisehdon sijaan jokaisen oma, yksityinen valinta.

Tuon ajan jännitteet – ihmisen ylle kaartuva ankara kirkko, leipää vievä kruunu ja luonnonvoimiin nojaava kansa – rakensivat kuitenkin sen painekattilan, jossa pyhäjokiset silloin elivät. Tämä mielenmaisema valmisti kansaa tulevaan, siihen aikakauteen, johon syvennytään tarkemmin kirjoituksessa Kun Maa Järisi ja Kruunu Kuritti: Pyhäjoen Selviytymistarina 1620-luvulla.

Näytä artikkelin lähteet

Alkuperäislähteet ja arkistoaineistot

Kirjallisuus ja tutkimus Heininen, Simo & Heikkilä, Markku (1996): Suomen kirkkohistoria. Edita. Teos avaa kattavasti Suomen kirkon siirtymän katolisuudesta luterilaisuuteen, kielen muuttumisen ymmärrettäväksi sekä kirkkokurin ja häpeärangaistusten käytännöt. Oja, Aulis (1969): Keskiajan ja 1500-luvun Saloinen. Eripainos Saloisten historiasta. Paikallishistorian perusteos, joka käsittelee Saloisten emäseurakunnan laajuutta ja Pyhäjoen varhaisvaiheita. Vilkuna, Kustaa H. J. (2006): Viha – Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Taustoittaa pohjoispohjalaisen rahvaan suhdetta esivaltaan, kruunun verotukseen ja kirkon kontrolliin uuden ajan alussa. Arkistot, digitaaliset tietokannat ja tilastot Agricola – Suomen humanistiverkko: Historialliset säädökset ja lakitekstit. Tieto kirkollisten häpeärangaistusten, kuten jalkapuun, lakkauttamisesta vuonna 1848 sekä vuoden 1869 kirkkolaista. Kansallisarkisto / Arkistojen portti: Kustaa Vaasan ajan verotus ja kruunun regaleoikeudet. Tiedot lohiregale-asetuksesta ja kruununvoudin toiminnasta 1500-luvulla. Suomen Sukututkimusseura (HisKi-tietokanta): Saloisten ja Pyhäjoen seurakuntien pappisluettelot. Tiedot keskiajan kirkkoherroista, Codex Peitziuksesta ja Pyhäjoen ensimmäisistä papeista, kuten Henricus Erici Rödh ja Ljungo Thomae Limingius. Tilastokeskus: Väestörakenne ja uskonnollinen kuuluminen Suomessa. Katsaus nykypäivän suomalaisten uskontokuntiin kuulumisesta.