Kahden vihan vuodet: Rannikon tuhot ja jälleenrakennus

Suomen rannikolla ehti kasvaa rauhan aikana vain yksi sukupolvi 1700-luvun alun levottomuuksien välissä. Kun pitäjien isännät 1730-luvulla hakkasivat uusia hirsiä poltettujen tilalle ja raivasivat vesottuneita peltoja, isonvihan muisto oli vielä tuore. Ison- ja pikkuvihan yhteenlaskettu uhrimäärä kohosi noin 40 000–50 000 kuolleeseen siviiliin ja jopa 20 000–30 000 Venäjälle siepattuun ihmiseen, mikä tarkoitti, että Suomen väestöstä katosi lähes neljännes. Syyt uuteen sotaan 1740-luvulla löytyivät kaukaa poliittisista päätöksistä, mutta seuraukset kannettiin rannikolla, missä meri toimi jälleen avoimena reittinä sotajoukoille.

Aikalaiskäsitteet

Aikalaisille käsitteet isoviha ja pikkuviha olivat tuntemattomia, sillä ne vakiintuivat historiankirjoitukseen vasta paljon myöhemmin 1800-luvulla. Kun tapahtumat olivat käynnissä, kansa ja viranomaiset puhuivat arkisemmin venäläisen ajasta, vainon ja hävityksen ajasta tai yksinkertaisesti suuresta paosta. Käräjäpöytäkirjoissa ja veroluetteloissa ajanlaskun kiintopisteenä käytettiin pakoa, ja asioiden todettiin tapahtuneen joko "ennen pakoa", "paon aikana" tai "heti paon jälkeen". Aikalaisille sota ei ollut abstrakti käsite, vaan välitöntä todellisuutta, joka tarkoitti kotien jättämistä.

Isonvihan väestökato (1714–1721)

Asiakirjat, kuten käräjäpöytäkirjat ja manttaaliluettelot, kertovat isonvihan ajalta poikkeuksellisesta tuhosta. Venäjän kaleerilaivaston isku Pohjanlahden rannoille ei ollut pelkkä miehitys, vaan järjestelmällinen ryöstöretki. Rannikkokaupungit, kuten Oulu ja Raahe, poltettiin, ja ne seisoivat vuosikausia täysin autioina. Yksin Pohjois-Pohjanmaalla murhattiin viranomaistietojen mukaan yli 6 000 ihmistä.

Tuhoamiseen liittyi siviiliväestöön kohdistunut järjestelmällinen kidutus. Sotilaat pyrkivät paljastamaan rahakätköjä polttamalla, hautaamalla ihmisiä elävältä ja surmaamalla näitä hitaasti. Suomen historian suurin yksittäinen siviiliteloitus tapahtui Hailuodon saaressa vuonna 1714, kun noin 200 kasakkaa murhasi kirveillä yhden yön aikana noin 800 mantereelta paennutta siviiliä.

Raskaimman jäljen jättivät ihmisryöstöt. Väkivalloin itään vietiin pakkotyöhön niin nuoria miehiä, naisia kuin tuhansia lapsiakin. Paikallisten viranomaisten kokoamien listojen mukaan pelkästään Pohjanmaalta raahattiin rajan taakse lähes 4 800 ihmistä, joita monessa perheessä odotettiin takaisin vielä pitkään sodan päätyttyä.

Kansa pakeni henkensä edestä. Lähes kaikki kynnelle kykenevät jättivät kotinsa, ja yksin Pohjanmaalta kymmeniä tuhansia suuntasi Merenkurkun ylitse Ruotsiin, mikä johti maakunnan lähes täydelliseen tyhjenemiseen. Matka talvisella meren jäällä johti usein paleltumisiin ja nälkäkuolemiin. Toiset vetäytyivät syvälle sisämaan metsiin ja soille rakennettuihin piilopirtteihin. Kun Uudenkaupungin rauha solmittiin vuonna 1721, rannikko oli pitkälti raunioina. Silti asukkaat palasivat ja aloittivat välittömän jälleenrakennuksen.

Pikkuviha tuo sodan takaisin (1742–1743)

Vain parikymmentä vuotta myöhemmin tilanne toistui. Ruotsin poliittisen johdon aloittama huonosti valmisteltu hattujen sota päättyi nopeaan tappioon, ja rannikko jäi jälleen venäläisjoukkojen hallintaan. Isonvihan piilopirteissä lapsuutensa viettäneet joutuivat nyt pakenemaan uudelleen omien lastensa kanssa.

Niin sanottu pikkuviha oli kuitenkin hallinnollisesti huomattavasti kurinalaisempi miehitys. Venäjän keisarikunnan tavoitteena oli integroida Suomi osaksi valtakuntaa rauhanomaisemmin, joten väestön järjestelmällistä tuhoamista ei enää tapahtunut. Siviilien vieminen orjaksi oli kiellettyä, ja siepattujen määrä jäi lähes nollaan. Myös suoria siviilimurhia tapahtui hyvin vähän.

Tällä kertaa miehittäjä keskittyi summittaisen tuhoamisen sijaan raskaaseen verotukseen ja pakkotyöhön. Rannikon asukkaat velvoitettiin ylläpitämään vihollisen armeijaa omista, rajallisista varoistaan. Kurittomat sotilasjoukot kiertelivät pitäjissä vieden ruokaa, hevosia ja arvoesineitä. Pikkuvihan uhriluku nousi muutamiin tuhansiin, sillä venäläisten sotajoukkojen majoittaminen ja ruokkiminen aiheutti paikallista nälänhätää ja edisti kulutautien leviämistä. Vaikka ihmishenkiä säästyi isoonvihaan verrattuna, aineelliset tuhot olivat silti massiivisia: esimerkiksi Kaakkois-Suomessa hävitettiin ja poltettiin paikoin jopa 70–80 prosenttia kaikista taloista, ja Pohjanmaallakin moni isonvihan tuhoista juuri toipunut tila menetti jälleen satonsa ja vetojuhtansa.

Asiakirjat paljastavat arjen todellisuuden

Kun vihollisuudet lopulta päättyivät, kruunun virkamiehet kartoittivat alueen tilanteen verotulojen varmistamiseksi. Esimerkiksi ison- ja pikkuvihan jälkeisissä manttaaliluetteloissa kylien kohdalla toistuu usein sana öde, autio. Se ei välttämättä tarkoittanut koko suvun sammumista, vaan sitä, ettei talo kyennyt enää maksamaan veroja vietyjen työjuhtien tai poltettujen rakennusten vuoksi. Kun asukkaat palasivat raunioille, luetteloihin alkoi ilmestyä merkintöjä useiden vuosien verovapauksista, joiden turvin tilat yritettiin palauttaa tuottaviksi. Talonpoikaisyhteiskunnan poikkeustila näkyy myös siinä, että isäntien tilalle kirjattiin tavallista useammin leskiä tai alaikäisiä perillisiä.

Kihlakunnanoikeuksien käräjäpöytäkirjat tuovat esiin paikallisten selviytymiskamppailun. Oikeudessa isännät tarvitsivat naapureitaan todistamaan kokonaan poltetuista taloista ja ryöstetystä omaisuudesta voidakseen anoa verovapautta. Oikeutta käytiin myös tapauksista, joissa omaisia pyydettiin julistamaan kuolleiksi perinnönjaon mahdollistamiseksi, kun Venäjälle viedyistä perheenjäsenistä ei ollut kuulunut vuosiin mitään. Piilopirttien ankara arki näkyi sekin käräjillä: oikeudessa puitiin varkauksia, joissa toiselta pakolaisperheeltä oli viety viimeiset ruokavarat tai ammuttu karannut eläin.

Osa käräjillä käsitellyistä riidoista koski maahan kätkettyä omaisuutta. Kun varoitus lähestyvästä vihollisuudesta kiiri, perheiden vähäinen arvokas omaisuus – kuten hopeakolikot ja kupariastiat – piilotettiin kiireessä hiekkamaihin tai soihin. Ajatuksena oli hakea tavarat takaisin olojen rauhoituttua. Usein pakomatka kuitenkin koitui kohtaloksi kulkutautien tai ryöstöjen myötä, ja tieto kätköjen sijainnista katosi omistajiensa mukana. Näitä epätoivon hetkellä tehtyjä piiloja löytyy satunnaisesti maastosta edelleen.

Puuttuvat kirkonkirjat ja kulkutaudit
Seurakuntien arkistot vahvistavat kuvaa kriisivuosista, mutta isonvihan kohdalla huomio kiinnittyy usein pitkiin, ammottaviin aukkoihin rekistereissä. Asiakirjojen puuttuminen selittyy väestön paolla ja kirkonkirjojen tuhoutumisella ryöstöissä, mutta taustalla on myös papistoon kohdistunut järjestelmällinen väkivalta. Kirkkoherrat ja kappalaiset olivat rannikkopitäjien varakkaimpia asukkaita, joiden vastuulla oli kirkon ehtoollishopeiden ja kassavarojen lisäksi usein myös seurakuntalaisten turvaan tuomaa omaisuutta. Kun miehittäjät saapuivat, papit otettiin ensimmäisten joukossa kiinni kätköpaikkojen selvittämiseksi.

Koska omaisuus oli usein jo kaivettu maahan, tietojen kiristämisessä käytettiin raakaa fyysistä kidutusta. Käräjäpöytäkirjat kertovat nivelten sijoiltaan vetämisestä, jalkapohjien polttamisesta ja toistuvasta avantoon upottamisesta. Moni pappi menehtyi saamiinsa vammoihin, ja hengissä selvinneitä vietiin panttivangeiksi Venäjälle lunnaita vastaan. Pahimpina isonvihan vuosina pitäjissä ei yksinkertaisesti ollut jäljellä ketään, joka olisi ylläpitänyt hallintoa, kastanut lapset tai kirjannut kuolleet rekistereihin.

Alueen papiston kohtalot kertovat karua kieltään hallinnon totaalisesta romahduksesta. Esimerkiksi Saloisten kappalainen Johannes Petri Salingius menehtyi vuonna 1714 juuri silloin, kun vihollisen laivasto eteni rannikolle. Vain kahta vuotta myöhemmin, keskellä syvintä ja synkintä isonvihan aikaa 1716, alueen pappisluetteloista katosivat kuoleman myötä myös rannikolla vaikuttaneet Henricus Simelius ja Olaus Junelius.

Säilyneistä tiedoista selviää rannikon massiivinen väestökato, jota pahensivat piilopirtteihin iskeneet taudit ja nälkä. Kirkonkirjojen luettelot ihmisistä, joiden nimen perässä lukee bortförd tai fången (pois viety, vangittu), ovat suora todiste Pohjanmaan roolista ihmisryöstöjen ydinalueena.

Pikkuvihan aikana hallinto pysyi paremmin koossa ja asiakirjat säilyivät. Tuolloin kuolleisuutta nostivat erityisesti huolto-ongelmat ja armeijoiden mukana levinneet taudit, kuten punatauti ja pilkkukuume, jotka saattoivat viedä samasta talosta useamman asukkaan lyhyessä ajassa. Lisäksi miesten pakottaminen raskaisiin kuljetustehtäviin johti uupumukseen ja paleltumisiin vihollisen kuormastojen matkassa.

Isoviha ja pikkuviha koettelivat rannikkoa raskaasti, mihin viranomaisasiakirjat antavat selkeän todistuksen. Tästä huolimatta väestö palasi rauhan koitettua piiloistaan. Hiiltyneet kivijalat raivattiin auki ja pellot otettiin jälleen viljelyyn. Asiakirjojen tyhjien sivujen jälkeen arjen hallinto ja elämä käynnistettiin rannikolla uudelleen heti, kun se oli suinkin mahdollista.

Illustration: Created with Google AI / Kuvitus: Luotu tekoälyllä.

Näytä artikkelin lähteet

Alkuperäislähteet ja arkistoaineistot

• Verotus- ja oikeusasiakirjat: Pohjanmaan läänin manttaaliluettelot vuosilta 1714–1721 ja 1742–1743 muodostavat asiakirjapohjan autiotilojen (öde) ja vapaavuosien todentamiselle. Rannikon, kuten Saloisten tuomiokunnan (johon Pyhäjoki kuului), käräjäpöytäkirjat noilta vuosilta paljastavat kiistat maahan kätketystä omaisuudesta, tuhojen todistelut verovapauksia varten sekä Venäjälle vietyjen omaisten kuolleeksi julistamiset. Aineistot ovat digitoituina Kansallisarkistossa.
• Seurakuntien arkistot: Pohjois-Pohjanmaan rannikkopitäjien kirkonkirjat (saatavilla Kansallisarkistossa ja Suomen Sukututkimusseuran HisKi-tietokannassa). Näistä voidaan ristiintarkistaa isonvihan aikaiset aukot rekisteröinneissä. Lisäksi pikkuvihan (1742–1743) kuolleiden luettelot vahvistavat punataudin ja pilkkukuumeen aiheuttaman poikkeuksellisen kuolleisuuden.

Tutkimuskirjallisuus

• Kustaa H. J. Vilkuna: Viha – Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta (2005): Keskeisin lähde isonvihan uhriluvuille (40 000–50 000 kuollutta, 20 000–30 000 vangittua), Hailuodon murhaperjantaille (1714) ja vihollisen toiminnan järjestelmällisyydelle. Tutkimus todentaa Pohjanmaan roolin ihmisryöstöjen ydinalueena ja vahvistaa alueelta viedyn lähes 4 800 ihmistä.
• Kustaa H. J. Vilkuna: Paholaisen sota (2015): Teos syventää rannikkoväestön kohtaloita isonvihan aikana. Se tarjoaa faktapohjan jääpakolaisuudelle kohti Ruotsia (kymmenien tuhansien pako Merenkurkun yli) sekä siviileihin kohdistuneelle systemaattiselle kidutukselle piilopirteissä.
• Teemu Keskisarja: Murhanenkeli – Suuren Pohjan sodan ihmisten historia (2019): Teos tukee kuvauksia isonvihan aikaisesta siviilien hädästä, kaupunkien (esim. Oulu ja Raahe) polttamisesta ja pakkasesta. Se konkretisoi, kuinka suurvaltapolitiikan katastrofaaliset seuraukset kaatuivat suoraan asukkaiden arkeen.
• Alueelliset paikallishistoriat ja pikkuvihan tutkimus: Rannikon ja jokilaaksojen omat pitäjänhistoriat kokoavat yhteen paikallistason tuhot ja jälleenrakennuksen, ml. rahakätköt ja kupariastiat. Pikkuvihan (1742–1743) osalta historialliset katsaukset vahvistavat miehityksen hallinnollisen luonteen, suorien murhien vähyyden sekä joukkojen majoittamisesta seuranneen nälänhädän ja rakennuskannan tuhot Kaakkois-Suomessa.