Kun aurinko unohti Pohjanmaan: Pyhäjoen suuret kuolonvuodet 1695–1697

 

Nykyisessä Pyhäjoen maisemassa, missä meri kimaltaa ja pellot lainehtivat keltaisina, on vaikea kuvitella aikaa, jolloin luonto kääntyi lopullisesti ihmistä vastaan. 1690-luvun loppu ei ollut vain huonojen satovuosien sarja; se oli maailmanlopun esimaku, joka pyyhkäisi pois kolmanneksen koko Suomen väestöstä. Pyhäjoella tämä tarkoitti hiljaisuutta, joka laskeutui satojen pirttien ylle.

Maailma pimenee: Kaukainen vihollinen

Vaikka pyhäjokiset talonpojat eivät sitä tienneet, heidän kohtalonsa sinetöitiin kaukana valtamerien takana. Vuonna 1694 Japanin Mount Komagatake purkautui rajusti, ja ilmakehään vapautuneet aerosolipilvet vaelsivat pohjoiselle pallonpuoliskolle heijastaen auringon lämmön takaisin avaruuteen.Alkoi ”pieni jääkausi” rajuimmillaan. Kesät muuttuivat sateisiksi ja kylmiksi. Aurinko näkyi vain kalpeana kehänä pilviverhon takana, ja lämpö, jota vilja olisi tarvinnut kypsyäkseen, ei koskaan saavuttanut Pohjanmaan rannikkoa.
Hallaöiden kirous 1695–1696
Tragedia alkoi toden teolla elokuussa 1695. Vilja oli vasta maitovaiheessa, kun halla iski kesken tyynen yön. Seuraavana aamuna peltojen yllä leijui pistävä tuoksu: paleltuneen viljan haju. Kun siemenvilja paleltuu toisena vuonna peräkkäin, se on kuolemanilmoitus.

Pyhäjoella turvauduttiin hätäleipään: pettua, olkia ja suovehkan juuria. Suovehka oli petollinen – jos sitä ei esikäsitelty oikein keittämällä ja kuivaamalla, se oli myrkyllistä. Nälkäiset söivät sitä silti, usein kohtalokkain seurauksin.

Ovi pysyy kiinni: Kun sääli loppui Kun nälkävuodet pitenivät, Pyhäjoen maanteillä alkoi näkyä ihmisvarjoja, jotka tulivat Savosta, Kainuun korvista ja Oulujärven rannoilta. He uskoivat, että meren rannalla olisi kalaa tai varakkaampia taloja. Suhtautuminen näihin vaeltajiin oli kuitenkin julma sekoitus kristillistä lähimmäisenrakkautta ja eläimellistä selviytymisviettiä: Taudit kuoleman tuojina: Ihmiset huomasivat pian, että nälkävaeltajien mukana kulki ”polttotauti” (lavantauti). Vieraita alettiin pitää biologisena uhkana. Pirtin ovet, jotka olivat perinteisesti olleet auki, lyötiin säppiin. Oman kylän etu: 1600-luvun hierarkiassa omat sukulaiset ja pitäjän omat ruotulaiset menivät aina muualta tulleiden ohi. Kun ruoka loppui, vieraspaikkakuntalainen jäi vaille viimeistäkin murua. Moraalinen konflikti ja papiston oma tuho: Pyhäjoen papisto joutui vaikeaan välikäteen. Saarnastuolista kehotettiin auttamaan, mutta samalla kirkko pyrki estämään massiiviset kerjäläisvirrat suojellakseen omiaan. Moni nälkäinen menehtyi vain kivenheiton päähän talosta, jonka asukkaat kuuntelivat sisällä hiljaa tulijan vaimeaa koputusta. Sääli ja apu vaativat kuitenkin lopulta hirvittävän hinnan myös auttajilta itseltään, sillä nälkä ja taudit eivät säästyneet edes pitäjän hengellistä johtoa.

Orvoksi jäänyt seurakunta: Katastrofin alkumetreillä, 1. kesäkuuta 1695, kulkutauti niitti maahan itse kirkkoherra Johannes Christierni Laibeckin. Pitäjä jäi pahimman kriisin kynnyksellä vaille vakituista kirkkoherraa. Raskasta viittaa joutui välittömästi kantamaan juuri papiksi vihitty, Laibeckin kuolinpesän armovuodensaarnaajaksi määrätty nuori Henricus Michaelis Forshäll. Hätää lisäsi se, että pitkään kappalaisena palvellut Henrik Ahlholm oli jo edellisenä vuonna siirtynyt naapuripitäjä Siikajoen kirkkoherraksi (jossa hänkin menehtyi myöhemmin samana vuonna).

Kaaoksen tyynnyttämiseksi Turun tuomiokapituli toimi poikkeuksellisen nopeasti: uusi kirkkoherra Petrus Portinus sai valtakirjansa virkaan jo 18. kesäkuuta 1695. Paikallisten suussa ”Lammas-Pekaksi” ristitty Portinus astui virkaan keskelle lohdutonta tehtävää: hänen oli paimennettava kuolevaa seurakuntaa nälkävuosien synkimmän ja kuolettavimman jakson (1696–1697) läpi. Portinuksen rinnalla taisteli jo vuonna 1694 Pyhäjoella aloittanut kappalainen Josef Johannis Carlander. Hän selvisi pahimpien vuosien yli, mutta menehtyi itsekin syksyllä 1699, jättäen leskeksi jääneen vaimonsa yksin keskelle toipuvaa, mutta perinpohjaisesti köyhtynyttä jokilaaksoa.                    

Päivitetty 31.5.2026: Korjattu ja tarkennettu alkuperäislähteisiin perustuvaa historiatietoa Pyhäjoen papiston nimityksistä ja virkakausista suurten kuolonvuosien aikana.

Vuosi 1697: Kuoleman kevät

Kevät 1697 oli historiankirjojen mukaan kauhein. Lumi suli hitaasti, ja ihmiset olivat niin heikkoja, etteivät he jaksaneet enää edes kerjätä. Pyhäjoella menehtyi lyhyessä ajassa yli 600 ihmistä. Joissakin kylissä puolet väestöstä katosi, ja kokonaisia taloja jäi autioiksi muistomerkeiksi tuhosta.

Karuin todiste suhtautumisesta löytyy hautaustavoista. Vaikka kristinusko vaati siunattua maata, vieraille ei suotu omia hautoja. Kirkonkirjoissa lukee usein vain: "Tuntematon kerjäläinen" tai "Lapsi sisämaasta". Heidät laskettiin yhteishautoihin ilman arkkuja – he olivat vieraita eläessään ja jäivät vieraiksi kuoltuaan.

Perintö: Selviytymisen taito

Suuret kuolonvuodet jättivät Pyhäjoen perimään jotain pysyvää. Se opetti äärimmäistä säästäväisyyttä ja varautumista, mikä näkyi myöhemmin kirkonmäelle rakennetuissa massiivisissa viljamakasiineissa.

Kun tänään kävelee Pyhäjoen vanhalla hautausmaalla, astuu kirjaimellisesti historian päällä. Niiden satojen ihmisten muisto, jotka nälkä vei 1690-luvulla, on osa meidän maaperäämme. He olivat niitä, jotka kestivät, kunnes aurinko lopulta palasi ja maa alkoi jälleen kantaa hedelmää.



Pyhäjoen seutu

Menehtyneet: Pyhäjoen emäpitäjässä (johon kuuluivat tuolloin myös Merijärvi ja Oulainen) menehtyi pahimpien vuosien 1695–1697 aikana yli 600 ihmistä.

Väestökato: Joissakin kylissä jopa puolet väestöstä katosi. Suuri osa menehtyneistä oli sisämaasta tulleita irtolaisia ja nälkävaeltajia, jotka tuupertuivat rannikon kynnyksellä.

Koko Suomi

Menehtyneet: Valtakunnallisesti kyseessä on Suomen historian suurin demografinen katastrofi. Arviot kuolleiden määrästä vaihtelevat, mutta yleisimmin esitetty luku on noin 130 000 – 150 000 ihmistä.

Väestöosuus: Tämä tarkoitti, että noin 25–33 % (eli kolmannes) koko maan väestöstä menehtyi nälkään ja kulkutauteihin.

Vertailun vuoksi 1860-luvun nälkävuosina menehtyi noin 8 % väestöstä, mikä auttaa ymmärtämään, miksi 1690-lukua kutsutaan nimenomaan Suuriksi kuolonvuosiksi. Pyhäjoella suhteellinen tuho oli linjassa maan keskiarvon kanssa, mutta rannikkosijainti toi mukaan ylimääräisen kerroksen kärsimystä sisämaasta vaeltaneiden ihmisjoukkojen muodossa.

Illustration: Created with Google AI / Kuvitus: Luotu tekoälyllä.

Näytä artikkelin lähteet

Alkuperäislähteet ja arkistoaineistot

Lähteet: Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721: Kirkkoherra Johannes Christierni Laibeckin tarkka kuolinpäivä (1.6.1695) sekä kappalainen Josef Johannis Carlanderin virkavuodet ja kuolinaika. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852 (Helsingin yliopisto): Petrus Portinuksen nimitys ja valtakirjan päivämäärä (18.6.1695) sekä Henrik Ahlholmin siirtyminen Siikajoen kirkkoherraksi. Suomen papisto -tietokanta / Biografiasampo: Apulaispappi Henricus Michaelis Forshällin vihkiminen papiksi (16.6.1695) ja määräys Laibeckin kuolinpesän armovuodensaarnaajaksi. Pyhäjoen seurakunnan arkisto (SSHY / HisKi): Yleinen taustatieto suurten kuolonvuosien vaikutuksista jokilaaksossa. Vilkuna, Kustaa H. J.: Suuret kuolonvuodet. (Tutkimus 1690-luvun nälänhädästä). Lustotutkimus (Dendrokronologia): Historiallinen klimatologia ja 1690-luvun sääolosuhteet. Häkkinen, Antti & al.: Nälkä, talous ja valtio. HisKi-tietokanta: Suomen Sukututkimusseuran aineistot Pyhäjoen kuolintiedoista.